016 Kohti ääretöntä ja sen yli!

Noniin, olihan se pakko uusi kikkare pistää pystyyn. Katotaan mitä tällä kertaa keksitään. Lyhyestä virsi kaunis, luovikaa osoitteeseen http://takarinteessa.blogspot.fi/ ja lisätkää itsenne lukijaksi, mikäli mielitte pysyä ajantasalla minusta.

Kiiti hanipööt!

015 Loppu hyvin, kaikki hyvin

Hei pullanmuruset!

Valitettavasti nyt on niin, että tämä blogi ei ole enää relevantti, sillä kommuunimme jakautui kahdeksi. Tytöt jäivät sinne, me pojat lähdimme kohti uusia seikkailuja. Taustalla ei ole maailmanlopun draamaa ja homma on muutenkin klaari. Nou hätä.

En poista tätä vielä kokonaan, antaa hetken vielä muhia. Saataahan se olla että itsekin haluaa käydä lukemassa vanhoja juttuja, kuka tietää. Ehkä aloitan uuden blogin jossain vaiheessa, ehkä en. Mutta sen verran tiedän, että sillä kertaa se olisi henkilökohtainen. On se vaan sen verran helpompaa pitää moista.

Mutta kiitos ja anteeksi kaikille! Seurailkaahan aina silloin tällöin, onko uutta blogia ilmestynyt.

Over and out.

014 Ristiretki

Tällä kertaa aihe hipoo alueita, joita täytyy käsitellä tietyllä varovaisuudella. Mediaseksikkäästi niin, ettei kukaan loukkaannu. Tai sitten annan vaan mennä.

Nimittäin tässä jo muutamia viikkoja sitten ovellamme vieraili kaksi hyväkäytöksistä naishenkilöä. Eivät kaupanneet imureita eivätkä valokopioituja lyijykynäpiirroksia tökerösti suomennetulla lapulla esittäytyen. Ei, nämä jermut olivat astetta kovempaa kaliiberia. Jehovan todistajia.

Jehovat, nuo armoitetut ovikellojemme ja kynnysmattojemme kuluttajat, loputtoman paperiroskan syytäjät ja "hyvän" mielen lähettiläät. Ensimmäisellä kerralla (kyllä, kävivät useamminkin) minä olin kotona. Selittivät mitä selittivät, tajusin aika alkuvaiheessa mistä on kyse, mutta koska en ennen moisessa tilanteessa ole ollut niin päätin antaa heidän papattaa. Vastaukseksi tarjoilin päännyökkäyksiä sekä ilkikurista virnettä tilanteen koomisuudesta johtuen. Se oli pelinavauskierros, ilmeisesti sillä tarjoillaan vaan perustietoja, sillä jutun juuri oli hyvin Wikipedia-artikkelin ensimmäisen kappaleen oloinen.

- Onko tällainen henkilö kuin Mooses tuttu?
- Joo tuttu heppu on.
- Jos lukemisesta tykkäät niin meillä olisi tämmöinen kiva tietoisku tässä tarjolla...
- Onhan se lukeminen ihan kivaa.

Laput kouraan ja seuraavalle ovelle. Koko härdellissä kesti kolme-neljä minuuttia. Ihan inhimillinen aika. Huvitti kovasti jälkeenpäin koko tilanne. Vähänpä tiesin silloin, että ne saattaisivat tulla takaisinkin. Arvatkaas muuten mitä lukemisille kävi? Pyörivät viikonpäivät keittiön pöydällä ennen kuin joku jaksoi viedä ne paperinkeräykseen.

Toisella kertaa en ollutkaan kotona. L otti silloin heidät vastaan, eikä ilmeisesti ollut ihan niin suosiollinen heille kuin minä. Kuvailun perusteella oli samat henkilöt taas kiertämässä. Muistivat kaikesta päätellen edelliskerran, sillä olivat minulle ihan nimellä antaneet pari uutta läpyskää. Tälläkin kertaa niiden kohtalo oli melko samanlainen kuin edelliskerralla. Sillä erotuksella, että tällä kertaa niitä tuli selattua. Onneksi tulikin, sillä siellä oli melkoisen mielenkiintoinen kirjoitus...

Kirjoitus koski parisuhdeväkivaltaa. Sen luin kokonaan, sillä aihe on valitettavan yleinen ja sitä käsiteltiin kyseisen koulukunnan läpyskään kirjoitetuksi tekstiksi yllättävän objektiivisesti. Siinä oli paljon asiaa, jotka oli jopa mielestäni ihan viksuja. Lopussa oli listattu pointteja kyseiseen tilanteeseen liittyen. Niiden jälkeen kuitenkin oli klausaali joka romutti mm. kaiken.

"Jehovan todistajat pitävät kiinni Raamatun normista, jonka mukaan aviorikos on ainoa avioeron peruste (Matteus 5:32). Jotkin äärimmäiset olosuhteet, esimerkiksi puolison harjoittama vakava fyysinen väkivalta, voisivat kuitenkin saada jonkun muuttamaan erilleen puolisostaan."
- lähde

Siis mitä helvettiä?! Aika tervettä touhua taas, ihmiset. Eli jos sinusta piestään jatkuvasti sielu irti, niin ei kannata ottaa eroa ja hakea jostain terveempää parisuhdetta. Muuta tuohon muutaman korttelin päähän joksikin aikaa itsestään asumaan, niin kyllä se siitä sitten helpottaa. Sitten mennään takaisin ja annetaan nyrkkien viuhua taas. Vaikka toinen osapuoli vietäisiin vankilaan tekemästään niin aviossa ollaan vieläkin. No, hoituuhan siinä se muuttopuoli ja erillään asuminen siten aika kätevästi. Tosin ilmeisesti nykylainsäädännöllä tällaisestakin selviää jollain viidellä päiväsakolla...

Pitää kai kuitenkin jokaista ryhmittymää ja yksilöä sekä heidän uskomuksiaan kunnioittaa, niinpä tarkastelin asiaa interwebzin ihmemaasta. Luin aiheesta Vartiotornin sivuilta sekä (tietenkin) Wikipediasta. Molemmissa oli samat jutut asiaa koskien. Wikipedia muotoili asian seuraavasti: "Avioliittoa pidetään pyhänä, eikä sitä pidä purkaa muulloin kuin uskottomuuden vuoksi." Totisesti, Hän näki että näin oli hyvä.

Vaikka kuinka yritän, en siltikään ymmärrä tuota periaatetta. Se vain jotenkin sotii niin rajusti meikäläisen omaa arvomaailmaa kohtaan. Olen ollut puolivalmiina keskustelemaan aiheesta lähettiläiden kanssa seuraavan kerran kun tulevat visiitille, mikäli enää uskaltavat. Olisi jännä nähdä miten he puolustautuisivat. Täytyisi tosin itsekin sitä varten varmaan hieman perehtyä lisää asiaan, jotta olisi timantinkovassa debaattikunnossa.

Itsehän en ole uskovainen, mutta en lue itseäni ateistiksi tai miksikään muuksi vastaavaksi. Jos tuolla jossain jotain on, niin hyvä juttu. Sitten ollaan hyvissä käsissä. Mikäli ei, niin sitten on vain tultava toimeen omillaan. Sitä ei kyllä ääriuskovaistenkaan varmaan kannattaisi unohtaa, jotta joskus joutuu jotain hoitamaan itsekin eikä heittämään itseään pelkän uskon varaan. Tai pommien.

En siis kiellä kenenkään uskoa, jos haluaa uskoa niin saa. Mutta se menee jo ikävyyksien puolelle kun sitä uskoa aletaan tuputtaa. Nykyaikana minä etsin tietoni itse, perkele, jos haluan tietää erinäisistä lahkoista ja niiden sopivuudesta meikäläiselle. Niistähän voisi itse asiassa tehdä sellaisen vaalikone-tyylisen ratkaisun. Hmm!

Onhan se nyt muutenkin vanhanaikaista kiertää ovelta ovelle kertoilemassa tarinoita. Kyllä siitä jotkut varmaan tykkääkin, mutta minä en. Ja veikkaan että tuskin kovin moni muukaan. Nykyinen tyyli on kuin old skool -versio puhelinmarkkinoinnista. Onneksi jehovat eivät ole vielä tajunneet digiajan mahdollisuuksia... Sehän siitä puuttuisi kun ne vielä rupeaisi soittelemaan tai iskemään spämmiä mailiin!

Asioiden esittämisessäkin olisi petrattavaa. Hyvin usein nämä sanansaattajat tuppaavat olemaan vanhempia ihmisiä, joiden vuorovaikutustaidot on luokkaa Verovirasto. Todella kuivaa ja ennalta-arvattavaa "läppää" kun yrittävät olla nuorekkaita ja vetoavia. Monta kohtaa olisi modernisaation tarpeessa, mutta en ala niitä luettelemaan, enkä varsinkaan parannusehdotuksia - ihan vain jos ne sattuvatkin vakoilemaan bittiavaruutta ja lukemaan tämän tekstin. Salaliittoteorian makua...

Onhan uskoa levitetty ennenkin, nimittäin ristiretkien muodossa. Kaikkihan tietää miten siinä kävi. Voisiko jehovia ajatella siis nykyajan ristiretkiläisinä? Sen sijaan, että ne fyysisesti pistäisi meitä päiviltä uskonpuutteemme vuoksi, on henkinen kuolema lähellä joka kerta kun nämä pyryharakat ilmaantuvat oven taakse.

Yritys hyvä kymmenen, mutta ette voittaneet minua vielä puolellenne, jehovat. Tervetuloa takaisin. Ensi kerralla en niele juttujanne purematta.

013 You can't handle the truth!

Selevä. Haasteella lyötiin (kiitos Riina tästä), jo varmaan viikko sitten, mutta en ole kerennyt tätä vielä laittamaan alulle. Harmikseni joudun vain myöntämään, etten pysty täyttämään kaikkia noita alla mainittuja kriteereitä. Olen verrattain uusi kirjoittaja, joten bloggarikavereita/-tuttuja ei ole montaa ja ne jotka sellaisia ovat, on joko jo haastettu tai omistavat yli 200 lukijaa. Oikaisen tehtävänannosta rankalla kädellä. Pahoitteluni!

"Haasteen tarkoitus on löytää uusi blogeja ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista."


11 asiaa meikäläisestä
1. Ahdistuneen koukuttunut sosiaaliseen mediaan, vaikka Facebook onkin perseestä.
2. Omistan pelejä enemmän kuin kerkeän pelata läpi.
3. En ole hyvä pitämään suutani kiinni oikein missään tilanteessa.
4. ...mutta kun pitäisi asiaa puhua, saatan jäätyä.
5. Kiroilen ehkä hieman liikaa.
6. Yökukkuja.
7. En niin hauska kuin luulen olevani, mutta vähintään itseäni nauratan. Eikös se riitä?
8. Juntti.
9. Lukemaan opittuani olen lukenut lähes kaikki siitä lähtien ilmestyneet Aku Ankka -lehdet (normaalit, ei Sarjisekstra, missattu määrä muutaman kymmenen luokkaa koska inttiaika).
10. Selaan netistä paljon kissakuvia.
11. Herkut ovat heikko kohtani.

Vastaukseni haastekyssäreihin
1. Oletko neuroottinen jonkun suhteen?
Kyllä, monenkin asian suhteen vaikken itse sitä ehkä myönnäkään. Kysymys jättää tulkinnanvaraiseksi onko kyse materiasta vai... No mutta jos jotain pitäisi mainita niin kännykkä. Aina mukana. Aina yhteys päällä. Surullista.

2. Mikä tavara on sinulle tärkein, jonka omistat?
Näitä löytyisi useampikin. Jokainen on omalla tavallaan tärkeä, ei niitä oikein voi rankata. En osaa tärkeintä mainita, mutta aikoinaan papalta saatu kompassi on mukava muistutus menneistä ajoista ja omalla tavallaan kaikista isovanhemmista.

3. Kuinka paljon aikaa tarvitset kouluun/töihin lähtöön herättyäsi?
No aikaahan tulee varattua kyllä ihan rutkasti, reilu tunti yleensä joka aamu. Suurin osa siitä tosin menee torkuttamiseen nykyään kun ei enää tarvitse linja-autolla liikkua. Olen huomannut selviäväni kyllä sängystä kouluun asti puolessakin tunnissa.

4. Minkä artistin keikalle lähtisit tältä istumalta jos saisit liput?
Taas näitä arvottamiskysymyksiä, olen niissä tosi huono! Noo... Viime marraskuussa tuli käytyä katsomassa Evanescence ja The Used Lontoossa, sen voisin tehdä ihan milloin vain uudestaan.

5. Omaatko lävistyksiä?
En. Enää. Vuonna 2010 oli huulessa lävistys alhaalla vasemmalla puolella. Peruspalloa ja kartiota, mutta rengas vei kyllä loppujen lopuksi voiton. Tuntijoille tiedoksi, kirurginterästä ja 1,6mm.

6. Mitä täytteitä otat yleensä pizzaasi?
Riippuu onko kra... Krhm siis heikko olo, kiire vai onko pelkkää herkuttelua. Ei mitään lempparimerkkiä ja mallia ole, mutta suosikkeja on jauheliha, kebab, salami ja jalapeno.

7. Pahin pelkosi?
Lähtökohtaisestihan minä en pelkää mitään. Hukkuminen nyt on ainakin yksi pahimmista. Ei se tosin ole estänyt päätöntä kohellusta vesistöjen läheisyydessä.

8. Kulta/hopea (lähinnä koruissa)?
En käytä juurikaan, mutta laatikosta löytyy kyllä kaksi hopeista Suomileijonaa (tietenkin). Loput taitaakin olla nikkeliä tai vastaavaa.

9. Kuljetko julkisilla vai omalla menopelillä?
Enää en kummallakaan. Molempiin löytyy kyllä avut, vaikkakin bussikorttikin on ollut lataamatta jo hollin aikaa ja autokin Jäppilässä talviteloilla.

10. Maaseutu/kaupunki?
Molempi parempi, mutta toisaalta olen (tai ainakin yritän olla) jonkinasteinen sosiaalielämän elitisti ja siihen tarkoitukseen sopii kaupunki paremmin. Aina välillä tosin tulee kaivattua takaisin maaseudun rauhaan edes hetkeksi, viimeksi tänään kun näin Facebookista tuttavaltani kivan kuvan haukasta. Ja tietysti aina välillä kun iltaisin katsoo taivaalle, eikä näekään tähtiä.

11. Haluatko oman perheen?
Aikanaan sitten... Ei nyt istuteta aikaista sukupolvea edustaville sukulaisille mitään kummaa ajatusta päähän vielä tässä vaiheessa.


Olipa jotkut vaikeita! No mutta koska tämä nyt jäi tarkoitustaan tyngemmäksi, annankin pallon teidän käsiinne. Vastailkaa ylläoleviin kysymyksiin mieltymyksenne mukaan ja tietenkin voitte kysyä minulta jotain, mikä ei tässä käynyt ilmi. GO!

012 In this cardboard, cut out little town

Hyvää palmusunnuntaita, virpojat! En lähtenyt kiertämään ovia, vaikka kieltämättä ajatus kiehtoikin. Ei niin kova namin nälkä ole sentään. Oletteko itse käyneet virpomassa, tai ovatko lapsenne, kummilapsenne tai muuten vaan naapurin kakrut huiskuttaneet teille risuja?

No, tämä ei ollut agenda josta aioin tällä kertaa raapustella. Nimittäin viime kirjoituksessa sivusin omia asumisjärjestelyitäni, joten voisin niitä valottaa hieman enemmän tänään. Aloin hyvän sään kunniaksi fiilistelemään asioita ja kyllähän nuo eletyn elämän merkkipaalut, eli vanhat asunnot, myös pyörivät mielessä.

Jos aloitetaan ihan alusta, niin minähän olen itse asiassa asunut aika monessa paikassa. Ennen kun täytin 17, olin asunut kolmella eri paikkakunnalla. Muuttamatta kertaakaan. Mitä?

Yksinkertaista, itse asiassa. Ensin oli Jäppilä, joka yhdistyi vuonna 2004 Pieksänmaaksi, joka yhdistyi Pieksämäeksi vuoden 2007 alussa. Joka tapauksessa, koen aina olevani ja olleeni jäppiläläinen, enkä niinkään varsinkaan pieksämäkeläinen (no offense). Vielä tarkemmin sanottuna Käpryltä.

Tämän faktan siivittäminä pääsemmekin vielä jännittävämpään knoppitietouteen. Vartuin siis Jäppilässä Käpryn kylällä, josta muutin Jyväskylään. Jyväskylässä olen asunut yhteensä viidessä eri kaupunginosassa. Aluksi Kortepohjassa viikon tai kaksi, ennen kuin saimme asunnon Kuokkalasta, josta muutin kaiketi korkeimmalle paikalle jossa olen tähän mennessä asunut (merenpinnasta mitattuna) eli Keltinmäkeen. Sieltä yhdistyimme Kirriin, jonka jälkeen vaelsin omia polkujani Keskustaan, Kauppakadulle. Huomaako kukaan mitään erikoista? Jospa harjoitan tekstinkäsittelyä. No, prosessi ei näkynyt teille ja kikka paljastui ennen aikojaan, mutta joka tapauksessa tämä fakta on naurattanut minua monesti. Olisiko tämä sitä kohtalon johdatusta? Tai karmaa?

Kaivetaanpa syvemmältä. Jos ajatellaan katujen nimiä, joissa olen asunut, kolmen ensimmäisen Jyväskylä-asuinpaikan tiennimien ensimmäiset kirjaimet muodostavat yhdistelmän TSH, joka taasen juontuu sanoista Taru Sormusten Herrasta. Melko eeppistä.

Jos ensimmäisen varsinaisen asuntoni huoneiston numerosta vähennetään sen katunumero, ja lisätään nykyisen katunumero, saadaan 23. Ja tämä lukuhan aiheuttaa joillekin kaikenlaisia tuntemuksia, vaan tuntuupa tuo tulevan aika monesta muustakin yhteydestä kuin vain salaliittoteorioista.

Jos Googlen karttoihin laittaa reittihakuun kaikki nuo paikat järjestyksessään, saa aika hämmentävän sekamelskan. Kai sitä voisi luonnehtia vääristyneeksi ja kellahtaneeksi Otavaksi. No ei kyllä itse asiassa, nyt kun tarkistin uudestaan. Mutta paikkojen välille tulee kyllä 41 kilometriä matkaa, joka taittuisi Googlen mukaan 51 minuutissa.

Näitä kaikkia paikkoja on todella vaikea pistää minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen, sillä vaikka itse asunto tai sijainti olisikin perse, on siellä silti aina omanlaisiaan ja tietyllä tavalla tärkeitä muistoja. Jokaisessa on omat hyvät ja joissain vähän ehkä huonompiakin. Listaamaan en siis rupea, sillä se sattuisi liikaa aivoihin. En jaksaisi rasittaa ajattelulihasta.

Tosin voin kyllä paljastaa huonoimman paikan tähän mennessä, sillä sillä on oma huumoriarvonsa. Ei sitä liene vaikea arvata. Keltinmäki! Kaukana kaikesta (vaikka Kirri oli kauempana, tuntui tuolla silti eristyneemmältä), eikä mitään jännää monen kilometrin säteellä. Paitsi Keskussairaala parin kilometrin päässä. Talo oli ajalta kun setä lampun osti ja seutu oli täynnä mamuja (noniin, nyt olen siis leimattu rasistiksi mutta asia ei ole näin sillä minulla ei ole juurikaan heitä vastaan mitään, vaan enemmänkin niitä muutamaa mätää omenaa, jotka pilaavat koko joukkion maineen). Samassa kerroksessa asui muutama espanjalainen opiskelija ja pitihän se arvata, että heidän lempitouhuaan oli katsoa jalkapalloa KOVAA ja huutaa KOVAA. Yläkerrassa piestiin pariskunnan nainen, jossain asunnossa laukesi palovaroitin aamuyöstä vaikka kukaan ei ollut kotona ja pisteenä iin päällä (tämä on oikeasti paras kohta), kämpän sisälämpötila oli noin 16-18 astetta. Asunnon ainut toimiva patteri oli vessassa, joten ainakin tavaraa toimittaessa oli lämmin. Harmi vain, että tämäkin patteri oli on-off mekaniikalla toimiva. Joko kylmä kuin sohjokauha tai kuuma kuin hella kutosella. Suihku oli kummallinen allas, joka piti aivan #¤%£€ kovaa meteliä aina peseytyessä. Ajatelkaa, että seisotte rankkasateella pelkän peltikaton alla. Siltä luultavasti alakerran naapurissa kuulosti. Niin ja keskustasta kotiinpäin saapuessa koko matka oli ylämäkeä, eikä ihan leppoista nousua ollutkaan. Oi niitä aamuyön tunteja, kun kävelin baarista kotiin...

Tulipa mieleen, melkein kaikilla kämpillä on muutakin yhteistä kuin kaupunginosien nimien ensimmäisen kirjaimen yhtäläisyys. Kaikissa on naapuri soittanut pianoa. Noh, Kirrissä ei soinut piano, vaan toisella puolella pikkupoikien turvat ja toisella nuoren miehen (ilmeisesti) DJ-vehkeet. Kuokkalassa yläkerran naapuri osasi soittaa aika hyvin, Keltinmäessä naapuri soitti tosi hyvin ja nyt täällä keskustassa ehkä osataan soittaa, mutta en oikein tiedä. Sieltä kuuluu kyllä aina satunnaisia sointuja, mutta sitten soitanta muuttuu ripuliksi. Olen selittänyt itselleni, että sen on pakko mennä niin, jotta joka kerta kun armas naapuri alkaa soittamaan, hyökkää jostain kissa tallustamaan koskettimilla. Harmi, ettei lopputulos ole Keyboard Cat.

011 We wrote our names in blood

Ha! Luulitte varmaan, että olin unohtanut pitäväni blogia kommuunikokemuksistani! Sorry boys and girls, olitte väärässä. Mikä alkoi irtiottona ja taukona kirjoittamisesta päätyikin huomaamatta asuinkumppaneiden (ja tietenkin myös oman) elämisen havannointiin, mutta myös asunto yhdeksään näin yksikkönä. En voi millään muotoa väittää, etteikö se olisi ollut kiehtovaa.

Taustatietona niille, jotka eivät minusta enempää tiedä, olen asunut vanhempieni luona ikävuoteen 19 saakka. Tämän maailman turhimpiin ikiin luokiteltavan vuoden aikana kävin armeijan ja muutin syksyllä juuri ennen syntymäpäiviäni Jyväskylään koulun takia, mutta en suinkaan yksin. Nyt opiskelen kolmatta vuotta edelleen samassa koulussa ja tästä ajasta olen asunut yksin noin... kolme tai neljä kuukautta, karkeasti arvioiden. Tai no sanotaan viisi, siinä on jo vähän puskuria. Nyt siis asun kolmen muun ihmisen kanssa ja toista kuuta. En siis ehkä ole paras vertaamaan kokemuksiani yksiöasumiseen, mutta teen sen minkä voin. Missä minulla ei ole kokemusta, siitä on mielipiteitä.

Koska tästä voi helpostikin tulla melko pitkä teksti, riippuen siitä miten pitkästi jaksan kirjoittaa ja miten paljon muistan (edellisestä pätkästä on jo aikaa kuukausi ja viikko), en pidennä tätä lisää laittamalla kuvia, teen erillisen kuvapostauksen myöhemmin. Yritän jakaa tekstin myös alaotsikoilla selkeämpiin osiin, tosin järjestys tuskin on kronologinen, joten yrittäkää pysyä pomppivan kirjoitustyylini perässä. Onneksi olen kirjoittanut otsikkoehdokkaita ylös sitä mukaa kun niihin olen törmännyt, nyt niistä törsätään valtaosa. Pisteitä niille, jotka keksivät mistä osa niistä juontaa juurensa!

Selvä. Aloitetaan.

I puked the day away

Ensimmäiset tuparit pidettiin torstaina 7.2., jolloin oli myös poikkitieteelliset haalaribileet sekä Anna Abreun 23. syntymäpäivä. Onnea kaikille! Nämä juhlat oli siis meille "hybridibileet", juhlistimme uutta kämppää sekä etkoilimme poikkareita. Abreun Anna, tämä muutamien vuosien takainen Idols-taskuraketti, jäi tosin ilman kutsua tällä kertaa vaikka kakkuakin oli tarjolla, sori!

Koska asunnossamme tosiaankin asuu neljä ihmistä, on täällä lääniäkin riittävästi. Niinpä on helppo saada kekkerit karkaamaan käsistä osallistujamäärän suhteen. Fear not, paljastan jo nyt että kaikki meni kyllä ihan hyvin, vaikka sakia olikin pitkälti yli kaksikymmentä henkeä. Vaikka poikkarietkot nämä pippalot omalta osaltaan olivatkin, eivät kaikki niihin baardeihin menneet/päässeet. Itse olin yksi näistä, en innostunut siitä väenpaljoudesta joten menin oman hieman randomgeneroidun kaveriposseni kanssa niinkin hienoon juottolaan kuin Bar Explosiveen, josta pääsin johonkin aikaan jotain kautta raahauduttua kotiin asti. Oma kokemukseni bileistä: positiivinen. Krapulakin oli muistaakseni aika marginaalinen. Huoneiston siisteys oli sitten toinen vähän eri stoori, ei ollut varsinaisesti sotkuista, mutta sekalaista kylläkin. Kiitos ihmiset pulloista ja tölkeistänne!

Jälleen taustatietoja ne unohtaneille. Helmikuun ajan eräässä huoneistamme asui Seniori, jonka nyt maaliskuussa korvasi Juniori (aikaisemmissa Waldo). Siksi kahdet tuparit. Ja koska tykkäämme bilettää, muistimme myös ottaa osaa Seniorin poismuuttoon eräänlaisen "viimeisen illanvieton" merkeissä. Välissä sitten kerkesimme tekemään tietysti kaikenlaista.

We were not afraid to lose ourselves

Tupareiden jälkeen, olisikohan ollut lauantaina (ei sentään dagen efterinä), lähdimme hakemaan pullorahoilla tarjousahkioita Hong Kongista. Nyt, mehän asumme keskustassa, yläkaupungilla. Lähin, ja Jyväskylän ainut Hong Kong sijaitsee Palokassa, joka on noin kuusi kilometriä tästä Kauppakadun turvapaikasta. Aluksi juttu oli pelkkä vitsi, mutta sitten joku meni sanomaan että no lähdetään, eikä siinä sitten muu auttanut. Ahdistus oli matkassa heti ensimetreiltä lähtien. Tai sitten se oli se valtava pullosäkki, jota kannoimme Seniorin kanssa. Kun pääsimme pulloista eroon, alkoi matkanteko helpottaa, mutta matkaa oli silti vielä vaikka kuinka paljon. Onneksi sää oli puolellamme, joten askel taittui melko rivakkaan.

Takaisin tullessa meillä oli ahkiot, joita olimme lähteneetkin hakemaan. Emme unohtaneet matkalla! Kuitenkin, kun lähdimme tarpomaan kohti keskustaa, lumisade oli yllättänyt. Ei mikään mahdoton, mutta sen verran että vähän lässäytti tunnelmaa. Heti parkkipaikalta pois päästyämme alkoi ahkioilla perseily. Siellä oltiin jalkakäytävällä kättä jalkaa kohti taivasta. Sen jälkeen tuli kilpaa vetämistä, joka johti meidän poikien letkotteluun pulkissa, sillä välin kun tytöt hoitivat kävelyn. On niilläkin papua.

Matkalta ostimme tarpeet tehdä tortilloja, joilla palkitsisimme itsemme rankan matkan päätteeksi. Näin teimme, jonka jälkeen minun piti samoilla lämpöisillä lähteä ystäväni tupareihin. Olin poikki, mutta kun sain hieman promillea suoneen, alkoi menojalka vipattaa. Jälleen selvisin pienellä tärinällä seuraavana päivänä.

Backpack is all that he knows

Loppukuusta söimme ns. viimeisen aterian Seniorin kunniaksi. Seniori oli muuttamassa pois. Seniori asui kanssamme kuukauden. Silti jokainen meistä ystävystyi Seniorin kanssa todella hyvin. Tilaisuudella oli siis oma harmillinen puolensa, mutta teimme siitä silti iloisen tapahtuman. Olihan Seniori jäämässä Jyväskylään, ja uusi kämppäkin löytyi aivan täydelliseltä paikalta! Asuntomme toisesta päästä on nimittäin näköyhteys tähän uuteen asumukseen.

Jälleen kerran tortilloja, sekä läjä yllätyksiä viimeisen illan kunniaksi, tietenkään muutamaa jekkua unohtamatta. Se oli hyvä ilta.

Samasta maljasta myrkyt ja mehukatit

Sitten heti maaliskuun alusta saapui toiset tuparit. Nyt oli Juniori messissä. Muutto hoidettiin torstaina kuin pomot ja lauantaina oltiinkin jo valmiita juhlimaan! Tällä kertaa ei ollut etkoilua tai mitään muutakaan sivubisnestä, vaan suoraa tykitystä nestemäisessä muodossa. Siltikin ihmisiä ilmaantui paikalle jälleen yli toistakymmentä. Meidän bileet rokkaa.

Taaskaan ei saatu aikaan mitään mullistavaa kommellusta tai muutakaan mainitsemisen arvoista, muuta kuin sen, että kutsulista oli muutamilta osin hieman yllättävä ja ehkä vaivaannuttavakin, mutta eihän se mitään estänyt. Kikkailtiin ja laitettiin keittiöön kamera tallentamaan tapahtumia joka kymmenes sekunti. Bileet alkoivat kuuden jälkeen ja loppuivat herra ties milloin, mutta kuvia kertyi vajaa kolmetuhatta. Plus siihen lisäksi vielä ne noin viisisataa jotka oli otettu toisella kamerallani. Kyllä siinä oli selaamista kerrakseen... Mutta muutamia hyviä räpsyjä kortille tallentuikin.

Ilta jatkui taas keltä minnekin, itse menin luottoporukalla Freetimeen, jonka anti oli sitä mitä siltä odotinkin. Tosin se joku ilmeisesti uusi Angry Birds -possujuoma oli todella karmivaa. Nimensä veroista, possuille se voisi kelvata. Ei pahalla. Taas yksi esimerkki ylituotteistamisesta vihaisten lintujen osalta.

Mäkkärin yösafkat haltuun ja kotiin nukkumaan. Olo oli aamulla seesteinen kun herätettiin aivan ilman syytä liian aikaisin ja sitten vielä alettiin popittamaan päälle. Viereisessä huoneessa ei yöpynytkään se kenen luulin siellä yöpyneen... Onneksi sohvapöydällä minua tervehti puolikas Big Bacon -hampurilainen. Olin taas onnellinen.

To scream without a sound

Kun edellisten juhlien siivo oltiin saatu selvitettyä, tuli taas uudet poikkitieteelliset. Onneksi tupareissa oli ihmiset lahjoittaneet sohvapöytäni täytteeksi alkoholillisia juomia, joita pääsin nauttimaan muiden seurassa, sillä enhän muuten olisi täällä kestänyt. Ei ollut missään vaiheessa tarkoitus edes osallistua koko tapahtumaan. Mutta niin vain kävi, että taas oli tupa täynnä voimajuomaa hamuavia entisaikojen nuorison irvikuvia, jälleen kerran yli sen parinkymmenen. Kolmannet karkelot, ja kolmas kerta kun asunnossamme on käynnissä jyväskyläläisopiskelijavastine Mardi Gra'alle (varma taivutusvirhe, korjatkaa!).

Tällä kertaa tosin alkoi jopa tapahtuakin. Kolmessa eri huoneessa soi kolme eri musiikkityyliä, joten asetelma oli kuin yökerhossa. Äänenpainekin oli verrattavissa (ilmeisesti), sillä me asumme neljännessä kerroksessa ja kuudennesta kävi joku kyttäri valittamassa ettei tämän rapun elämä ole ollut entisensä meidän muuttamisen jälkeen. No, jos tässä on ennen asunut reilusti yli keski-ikäisiä ihmisiä, ei voi olettaa, että neljä opiskelijaa vain istuisivat hiljaa kiikkutuoleissaan kutomassa sukkaa tai pannunalusia Yle Suomen pauhatessa taustalla, tehden illalla tietä Kauniille ja rohkeille. Eikä kellokaan ollut kuin vasta puoli kymmenen.

Tietenkin olimme asiallisia ja hiljensimme musiikkia tuntuvasti, jopa sammutimme jostain huoneesta. Porukka oli pikkuhiljaa muutenkin alkamassa lähteä, mutta nyt se tapahtuma sai hieman puhtia. Kello oli silti yli yhdentoista, kun viimeisetkin olivat häipyneet. Toisaalta, olihan se ihmismääräkin aika kunnioitettava.

Poikkeuksellisesti vain yksi asunto yhdeksän vahvuudesta poistui ravitsemusliikkeeseen jatkamaan iltaa oman entouragensa kanssa. Muut jäivät nukkumaan kuin vauvelit. Kunnes...

Aamuyötä piristi erään tutun juhlijan yllättävä saapuminen yökylään. Anteeksi hidas vastaus ovisummeriin!

Keittiöpedot

Miespuoliset lukijat, oletteko kuulleet myyttiä siitä, että tytöt puhuvat asioista keskenään? Naispuoliset lukijat, voitteko vahvistaa tämän? Näin nimittäin on. Voi herranjumala, näin on. Aiheista en sano mitään, eikä niillä ole mitään väliä, sillä oli se sitten mikä tahansa, saadaan siitä kalabaliikkia aikaiseksi. Joskus se on todella ylitsevuotavaa kuunnella sivusta sitä pulinan määrää, mutta olen löytänyt siitä kiehtovan puoliskon. Koska yritän olla rikkomatta yksityisyydensuojaa, en kuuntele mistä he puhuvat, mutta hyvin usein on vaikea silti olla kuulematta, että nyt taas poristaan. Muutamia keissejä olen kylläkin ilennyt hieman havainnoida, ja joihinkin minut on päästetty sisään. Halusin tai en.

Kiehtovaa tämä kaikki on siinä mielessä, että jos jossain, niin tässä huomaa eron miesten ja naisten hengenlahjoissa. Tai oikeastaan, enpä poljekaan omaa sukupuoltani yhtään syvemmälle suohon kuin missä se jo on. Ei puhuta hengenlahjoista, vaan lähinnä niiden tuotoksien ulosannista. Nimittäin suomalainen mieshän ei puhu eikä pussaa, perkele. Ei siitä varmaan kyllä haittaa olisi, vaikka niin tekisikin. Ehkä tämän myötä opin itsekin joskus vielä sanomaan sanottavani.

Naiset analysoivat. Tekoja mietitään ja myönnytellään tai vastustetaan, riippuen siitä kuka on tehnyt, mitä ja milloin. Joskus naiset myös tuomitsevat, mutta antavat myös mahdollisuuksia, sekä hieman siimaa. Mutta auta armias, jos et käytä näitä avuja hyödyksesi. Olet taso, joka on kiertynyt itsensä ympäri akselinsa suuntaisesti. Eli ruuvattu, screwed, kusessa. Tosin olet sitä jo puolimatkassa, jos olet päästänyt itsesi tähän tilanteeseen.

Älä koskaan ota naisia selviönä. Älä koskaan tee kauheuksia heille, sillä heillä on aikamoinen tukiverkko, siinä missä itselläsi on vain jääkaapillinen kylmää kaljaa sekä televisio. On jo riittävän paha, että saat paskaa niskaan yhdeltä, mutta hyvin äkkiä voi ruveta ropisemaan muiltakin suunnilta. Naisten verkosto on kuin hämähäkin seitti. Vaikuttaa heikolta, mutta on suhteessa lujempaa kuin teräsvaijeri.

Ontuva metafora.

Elämä näiden toisen sukupuolen edustajien kanssa on jatkuvaa oppimista. Siihen täytyy vain suhtautua oikealta kantilta. Välillä tosin kun kuulee saman asian käytävän läpi kymmenettä kertaa, alkaa itkettää. Ja ne kyyneleet ovat verta.

My friends say I should act my age

Muistatteko vielä ne pulkat, eli ahkiot jotka haimme? Ne ovat päässeet käyttöön. Sen melkein kuukauden ne lojuivatkin varastossa lähes käyttämättöminä, kunnes toisten tupareiden jälkeen oli niin hunajainen keli, että läheinen Harju suorastaan huhuili Junioria ja minua laskemaan jäisille, auringon siloittamille rinteilleen. Niinpä krapulaa uhmaten ja sydän pamppaillen säännöllisen epäsäännöllisesti puin päälleni rintavaljaat kameraani varten ja vaaleanpunaiset pulkat kourassa nousimme mäen harjalle.

Oh yes, tilanne oli kaapattava liikkuvan kuvan muotoon, kovimmat eläjät ovat näitä koosteita jo nähneetkin. Niitähän on kaksi yhteensä kahdelta eri kerralta, vaikkakin tähän mennessä olemme käyneet jo neljä kertaa laskemassa viikon sisään. Joka kerralla kameroiden kanssa. Kolmas video alkaa tässä piakkoin olla työstön alla ja uutta matskua kuvaamme, kunhan ensin toivumme vanhoista vammoistamme. Vanhuus ei nimittäin tule yksin. Enää ei ole niin kumista tehty kuin ennen. Ekalla kerralla mentiin reikä päässä, mutta se meni krapulasta johtuvan arviointikyvyn puutteen piikkiin. Sen jälkeen on ollut rannetta, kättä, jalkaa, persettä ja selkää kipeänä. Tällä hetkellä kierrossa on molemmilla olkapään kivut, Juniorilla jalka vielä jonkin verran hellänä ja itselläni pieniä kipuja kyykistellessä.

Kalustoakin olemme uskaltaneet uusia. Pinkit ahkiot ovat historiaa (toinen ihan oikeasti, ollaan oikeesti pahoillaan!). Nyt tilalla on teräsjalaksin varustettu pulkka sekä tämän ikäiselle ja kokoiselle liian vaaralliseksi todettu vanha Stiga paremmin tähän tarkoitukseen sopivaksi tuunattuna.

Vaikka tähän postaukseen ei pitänyt tulla visuaalisia avuja, on minun pakko tehdä poikkeus tähän loppuun. Erään meitä rinteessä jututtaneen mummon sanoin: "Sinähän lensit kuin ohjus!"

Tässä rankan työn tuotos - GoBros, olkaa hyvä.

Part. 1

Part. 2

010 Somebody stop this world from spinning

Huomasitteko! Kuu vaihtui ja ihmiset tulivat hulluiksi! Ei sen kuun takia (ainakaan kaikki), vaan koska ilmiö nimeltään "tipaton tammikuu" loppui. Se merkitsi monelle aika kovaa tinaamista. Tai ei välttämättä niinkään tavallista kovempaa, mutta tipattoman aikana kun on vastustuskykyä saanut alemmaksi niin alkoholi tekee herkemmin tepposet. Putkat ja sitä myöten lehtien otsikotkin tuntuivat pullistelevan aiheeseen liittyviä asioita. Sattuipa tutuillenikin harmillisia takaiskuja kyseisen mullistuksen myötä. Ja sinne putkaankin vissiin joku pääsi..? Itseäni ei tipattoman loppuminen päässyt yllättämään, enhän kiusannut itseäni turhaan sellaisella. Päiväkin sattui tänä vuonna otollisesti perjantaille, joten sekin villitsi varmasti porukkaa entisestään. Oma perjantaini alkoi niin kuin mikä tahansa muukin.

Kuvan kuppi ei liity tapaukseen

Tipattoman loppuminen ei johtanut meikäläisen kohdalla ylilyönteihin varmaan senkään takia, etten juhlistanut sitä millään lailla. Tai voi kai sitä jonkinlaiseksi juhlistamiseksi sanoa jos katsoo vierestä kun muut juopuu. Oma hupinsa siinäkin. Perjantaina oli nimittäin Brassa "Märkä Helmikuu", johon Waldo otti osaa (onneksi sitä ei tarvinnut olla seuraamassa...), ja Escapessa oli esiintymässä Karri Koira, jota toinen tytöistämme (nimitetään häntä tässä valintansa mukaan Lumikiksi), oli aikeissa kavereidensa kanssa mennä katsomaan. Heitä siedimme tässä koko illan Pocahontaksen (en keksinyt tätäkään, jotain lyhyempiä versioita näistä pliis?) kanssa. Linnoittauduimme minun huoneeseen katsomaan televisiota uudella hienolla Elisa Viihteellä uuh, ja katsoimmepa leffankin. Vähän vaan oli vaikea seurata välillä kun keittiöstä kuuluu kauhia juoruilu ja kikatus. Ja leffa oli kuitenkin "vain" Ace Ventura. Ei saanut järin lämmintä vastaanottoa. Harmillista, sillä kasvoinhan suurinpiirtein sen ja muiden samankaltaisten leffojen parissa. Toisaalta, kyllähän me tuhosimme Hatchikon ja lähes Bambinkin... Ehkä se oli kosto.

No, perjantai meni joillain vähän paremmin kuin toisilla, en avaa sitä sen enempää sillä ei ole minun palani kakkua. Kakusta mieleen, Lumikki teki ennen bileitään mokkapaloja. Aivan huikean hyvää, bueno. Yläasteen kotsan kirja on hyödyllinen edelleen, näemmä. Myös kinkkupiirakkaa oli, mutta se kerkesi mennä parempiin suihin ennen kuin ehdin siihen haarukkani iskeä. Meillä on ollut pieni vitsi, että jos joku pyytää tuomaan kaupasta jotain hyvää, niin tuodaan jogurttia sen sijaan. No, nyt se vähän niin kuin tapahtui. Koska Lumikki tiesi, ettei me Pocahontaksen kanssa olla ottamassa kuppia, hänpä nokkelana toi tarveaineita kaupasta hakiessaan meille Vitalinean jaettavaksi. Kiitos, olet todella ihana.

Unohdit kuitenkin tomusokerin, ähäpäs!

Perjantai meni siis omalla painollaan, kovempaa tahi vähän vähemmän kovaa. Lauantaina olikin sitten meillä muillakin vähän toisenlainen meininki. Silloin olisi aika bilettää, eihän Pocahontaksella (srsly?!) ollut sunnuntaina töitä. Ajattelimme, että täytynee kallistaa mukia kahdestaan, vaan päivän yllättäjänä toimikin Lumikki, joka edellisen yön oksentelun juhlimisen jälkeen olikin valmis uuteen kierrokseen! Pakko nostaa hattua, oli sen verran railakkaan oloista se perjantainen meininki. Mehän asutaankin taistelijan kanssa. Hyvä, asenne pitää ollakin kohdallaan.

Siideribileet

Siitä se lähti. Minua pyydettiin tuomaan kaupasta tiettyä alkoholillista juomaa, mutta ei löytynyt toivottua laatua, joten ei jäänytkään minun kontolleni juomapuoli. Innostuin toki tästä ehdotuksesta, joten otin edes itselleni kurkun kostuketta. Siitähän se ajatus sitten lähti. Eikä huono ajatus ollutkaan! Hyvinhän me tässä saatiin ilta tuhlattua aivottomaan remuamiseen ja aineettoman tanssibiisisoittolistan kuuntelemiseen. Tytöille saatiin kyllä niin perhanan hienot profiilikuvat ettei mitään rajaa. Ainakin jos muistaa faktan, että ne on otettu jonkinmoisessa tinassa. Kyllä sen ainakin kuvattavista huomaa.

Se soittolista, se oli kyllä jollain tapaa värittömin ja hajuttomin taas vähän aikaan, mutta tuntui kelpaavan. Kaikkea sitä löytääkin kun laittaa Spotifyn hakuun "dance" ja nappaa ensimmäisen listan, jonka ohjelma sylkee. Saatiin muodostettua jopa oma "Himotuimmat"-lista, ja sikahyvä lista onkin! Yksi sieltä kuitenkin nousi ylitse muiden. Biisi, joka soi varmaan ainakin viisikymmentä kertaa sen illan aikana, ja vielä seuraavana päivänäkin ja edellisenä yönä vielä unissakin...

Sidney Samson - Riverside

Nämä bileet menivät ihan hienosti, tyttöjen kavereita kävi tässä pari ja koko porukalla lähdettiin kohti keskustaa, kuka minnekin... Kellään ei tainnut aivan älytön krapulakaan sunnuntaina olla, vähän pientä tärinää tosin oli puolin ja toisin huomattavissa. Sunnuntaina kävi meikäläisen sisko miehineen sekä serkku naisineen tsekkaamassa huudit (dagen efterissä hekin, harmi etteivät sen enempää). Myös Waldo tuli poikkeamaan, mukanaan tuomisia.

Magnets, how do they work?

Meillä on käytössä keittiössä sellainen kiva pieni vihkonen, johon jokainen voi kirjoitella mitä lystää. Kuulumisia, terveisiä, mitä vain. Keittiöpäiväkirjan nimellähän se taitaa kulkea. Sinne oli ilmestynyt tässä viikonlopun aikana aika monta hyvää sutkausta! Niitä oli mukava sunnuntai-iltana lueskella. Täytyy myöntää, että itsekin turasin sinne jotain kirjoittaa neljältä aamuyöllä kotiin saapuessani baarireissulta... Viihdyttävä keksintö, pakko sanoa.

This be TEH Vihko

Toinen perinne, jota olemme alkaneet ylläpitää (ja joka on ehkä jo vähän karannut käsistä) on kuva-arvoitusten tekeminen. Olemme piirtäneet jo aikamoisen läjän niitä. Toiset todella kimurantteja ja toiset, no, vähemmän vaativia. Ne ovat joka tapauksessa mukavaa ajanvietettä ja taattuja hermoromahduksen aiheuttajia parhaimmassa tapauksessa. Jos ei mitään muuta, niin ainakin niistä aivan todella makeat naurut irtoaa!

Kapea otos taidonnäytteistä

Lopuksi on vielä pakko linkittää eräs biisi, jota ei kuunneltu lauantaina, mutta joka sopii menoon mielestäni hyvin. Ehkä poikkarietkoilla sitten?

Bowling for Soup - Hooray for Beer

009 Party like it's friday

Eilisestä pätkästä jäikin kivasti pois tärkeä sivujuoni, ns. valinnainen kylkiäinen. Nimittäin tehtyämme meikäläisen muuton lauantaina, läiskimme tavaroita paikoilleen rankalla kädellä ja siellä sattuivat tassuun magneetit. Tietystihän siellä oli, nykynormien mukaisesti, niitä saakelin sanamagneetteja, joilla se Tabermankin aikoinaan vissiin luritteli jotain mediaseksikästä. Rauha hänen sielulleen. Koska olimme väsyneitä raatamisesta ja kellokin oli tulossa yksi yöllä niin lopputuloksen voikin arvata. Ja tekijätkin huomioon ottaen, minä ja Waldo (nimi muutettu). Suht kauan me sitä väkerrettiinkin, ja helvetin lyyrinen teos siitä tulikin. Ja aivan saakelin pitkä.

Siitä on kuvakin. Laitan sen nyt tähän. Katsokaa visuaalinen taidonnäyte isompana klikkaamalla. Mikäli siitä ei saa selkoa, tai ei muuten vain tykkää meidän esteettisestä näkemyksestä, kirjoitan saman ihan tekstinä kuvan jälkeen. Vaikka tietty tenhohan siitä häviää...

Tulevaisuus

lauantaibailut

kupliva alkoholi

hullut sinkkutyttösiideribileet    kippis!

isäntä    ryyppää pontikkas!

dj bilettää transsissa desibelivolyymi

pikkuhumalassa lasi viinivä

likkoja lyhyt hame päällä    fiasko

pojat bailaa ja vilkuilee stripparin takamusta

juopunut ilman kontrollia    lähes cool?

runsas hiki näin nuorena

hullun viileä flirtti

iskeä hauska rikas nainen

savukesuudelma

parfyymin tuoksu

löylyä lisää

korkkaa maukas juoma välillä

hymyile

rellestä

rapistele

priima saalis oksentaa taksissa krapulapizzan

herää poika    olet sellissä

sänky tärisee poliisi häiritsee

maanantaidarra hapan maito

miksi vesikampaus

ahdas julkinen vessa

söpö kaljamaha

melkein alasti

myhäile

tanssi

leuhki

raitis päivä

morjens!

kantapubi?

pakko saada pikainen tuoppi

kitata halpa pilsneri

mieti

valita yökerho

sytyttää pilvessä kämppä

ääliö

ymmärrä tuska

haikea ystävä

äiti itkee

hellä suukko

anteeksi

huomen odottaa

loppu hyvin

kiitos

Mitäs piditte? Minun mielestäni erittäin koskettava tarina siitä, miten asiat voivat hyvinkin äkkiä karata käsistä, mutta tilanne on aina pelastettavissa. Nyt vaan kädet kyynärpäitä myöten ristiin ettei tämä todella ole tulevaisuudennäkymä meille...

Oletteko itse harjoittaneet jääkaappirunoutta?

008 Muutohullun päiväkirja

Muutto on tapahtunut. Kotka on laskeutunut. Kettu kuittaa. Näiden seinien sisällä on asuttu nyt jo viidettä päivää, joten teksti voi venyä pitkäksikin. Kuvien kera. Varatkaa siis asianmukaiset varusteet pöydän ääreen. Itselleni riittänee vesilasi.

Perjantai oli SE päivä. Kello yksi menimme hakemaan vuokrapakettiautoa, joka sijaitsi yksinäisenä eräällä läheisellä parkkipaikalla. Täydellinen asetelma huumekuljetukselle. Ajatelkaa nyt tämän vuokrausyhtiön toimintamallia. Netistä varaat, auto on viety parkkipaikalle, ovet aukeavat tekstiviestillä ja keikan jälkeen palaat takaisin tietyn ajan puitteissa ja lukitset ovet jälleen tekstiviestillä. Nopeaa, kätevää ja anonyymia. Me nyt joka tapauksessa vain teimme muuton (tai kaksikin).

Ensin ajoimme armaan vuokranantajamme kämpälle hakemaan lastin, pakkasimme auton niin täyteen kuin suinkin ja ajoimme tänne. Kun tavarat oli purettu autosta, pikku apulaiset jäivät niitä viemään kommuunin uumeniin ja me lähdimme pienemmällä porukalla hakemaan Palokasta minun huoneeseen vaatekaappia. Siinäkin meinasi jännät käydä, onneksi katsottiin tuotetta ennen kuin se lastattiin mukaan. Olisihan ollut haikeaa jos vaatekaapissa olisi ollut vain yksi hylly ja loput henkaritankoa... Kaapinvaihdon jälkeen homma jatkui.

Seuraavaksi vuorossa oli kakkosvuokralaisen vanha asunto. Se mahtuikin kerralla mukaan, kun toinen auto liittyi seuraan. Huolimatta "täydellisestä" auton lastaamisesta. Voin sanoa, että se oli helposti elämäni huonoiten suoritettu muuttotetris. Ajoi asiansa kuitenkin, joten ei kai voi valittaa. Surkuhupaisaa se joka tapauksessa oli. Jälleen apurit jäivät tyhjentämään rappukäytävää ja me jatkoimme seuraavaan paikkaan. Takaisin paikkaan numero yksi.

Pääkallopaikalle. Ei enää aivan kauheasti tavaraa. Riittävästi kuitenkin, että saisimme vielä kolmannenkin lastin hakea. Mutta se menköön epäsovinnaisten muotoisten huonekalujen piikkiin. Pöydät, nuo vihoviimeiset tilanviejät. Ja sängyt! Hetken oli sydän jo suun puolella tulossa kun astuin sänkyä kantaessa ohi askelman. Pesukoneen kanssa oli myös ihan mielenkiintoisia hetkiä, vaikkei se iso laitos olekaan. Onneksi oli nokkakärrit.

Pesukonepuljausta

Tässä vaiheessa olisi varmaan hyvä huomauttaa, että koska nykynormien mukaan olisi hyvä suojata identiteettinsä verkossa asioidessa, käytetään tässäkin tapauksessa henkilöistä peitenimiä (toim. huom. itsensä valitsemia!!). Kasvoja en ala pikselöimään, sillä olemmehan katseenkestäviä jokainen. Itseäni ei tarvitsisi aliaksella suojata, mutta en halua erottua joukosta liiaksi niin olen mukana juonessa. Kuvassa siis vasemmalta lähtien Waldo ja Edgar (minä).


Loppujen lopuksi siis saimme viänneltyä ja kiänneltyä sekä taputeltua kahden asunnon muuton viidessä tunnissa. Ei paha minun mielestäni. Tai oikeastaan, pakun vuokra-aika oli viisi tuntia ja palauttaessamme sitä aikaa oli vielä viisi minuuttia jäljellä. On sitä ennenkin muutettu kai?

Koska tila on tietenkin rajoitettu kaikilla kolmella akselilla kussakin huoneessa enemmän tahi vähemmän, pakattiin kaikki kamat ennen lajittelua minun huoneeseeni, olinhan muuttamassa vasta seuraavana päivänä. Täysin hyvä idea, ei tästä muuten olisi näin ripeästi selvitty, mutta ei voi olla myöntämättä että kyllä oli aika karu näky vastassa kun muuttojen jälkeen nousin vasta ensimmäistä kertaa sisälle itse asuntoon tämän rumban aikana. Onneksi palkkiona oli pitsaa ja siideriä.

O-ou...

Mahdottoman uurastuksen jälkeen itse kukin oli tietenkin sanalla sanoen poikki. Järjestelyä oli silti vielä suoritettava, jotta tyttöjen tavarat saataisiin edes suurinpiirtein pois tieltä minun huoneestani, jotta oma muuttoni olisi onnistuva. Hyvin ne saatiinkin. En ole kyllä hetkeen ollut niin poikki kuin silloin, eikä jalkani ole aikoihin olleet niin paskana. Niinpä nappasin tytsyiltä välineet nukkumiseen ja punkkasin semityhjässä huoneessani.

Kuva kertoo kaiken

Lähtökohdat on ihan... hyvät

Lauantaina, jollain tapaa jännittävän yön jälkeen, oli minun vuoroni suorittaa tavaroiden uudelleen sijoittelua. Tässä vaiheessa minun täytyy pyytää vilpittömästi anteeksi jokaiselta muuttooni osallistuneelta osapuolelta tapahtuman huonoa järjestelyä sekä suunnittelua. Hoidin homman todella huonosti. Olen pahoillani. Joka tapauksessa, kunhan homma lähti käyntiin, se sujui suhteellisen ripeästi. Tavaran määrä tuntui kylläkin loputtomalta, mutta se luultavasti johtui osiltaan siitä, että pakkaus oli suoritettu tilanteessa. Vaan tuskinpa se olisi täydellisyyttä hiponut muutenkaan. Jonkin verran sain jopa karsittuakin jo kamaa ja vielä vähän lisää on lähdössä, kunhan asianmukainen kyyti seuraavan kerran käy kylässä. Harmi ettei kuvamateriaalia siitä tavaramäärästä tullut otettua. Katsokaa ylempänä olevaa kuvaa, jossa on osa tytyjen kamoista ja laittakaa siihen vaikka joku puolet lisää. Se on jo aika lähellä. Vähän kun ähräsi niin kyllä sinne sängyn sai mahtumaan. Luojalle kiitos, että petini on asumuksemme pienimmästä päästä.

Sunnuntai menikin oikeastaan kokonaan tavaroita laitellessa. Onneksi Waldo oli apuna, olisi muuten tullut ahdistuskohtaus todella pahasti. Jäi sitä laiteltavaa vielä maanantaiksikin, mutta ei enää mitään isoa. Edelleenkin jotain pienempiä on etsimässä paikkaansa. Ottaen huomioon sen laatikoiden ja säkkien määrän, olen suhteellisen ylpeä suorituksestani. Kun ensin huoneessa ei mahtunut kuin juuri ja juuri kääntymään, on tilanne nyt seuraavanlainen.

Muutos on huomattava, eikö?

Pikkuhiljaa huone alkaa saada muotonsa ja tila hahmottua. Pikkuhiljaa nämä neliöt alkavat tuntua kodilta. Vielä tosin vähän tuntuu siltä, että eläisin täällä muiden siivellä, niin sanoakseni. Kai se ottaa vain aikansa. Tämä kaikki on niin kovin uutta vielä. En ole tottunut vielä. Se ei tosin tarkoita, etteikö minulla olisi täällä hauskaa. Tästä on mahdollista tehdä elämäni parasta aikaa, ja sen totta vie aion parhaimpani mukaan tehdä. 

007 No no no no no reason

Haluan, että mietisimme hetken musiikkia ja muusikoita. Joitain heistä arvostetaan, joitain ei. Toiset ovat renttuja, toiset ei. Monet haluavat sellaiseksi, toiset se on vetänyt maan rakoon. Tai pahempaa.

Harva ihminen voi sanoa, ettei kuuntele musiikkia. Siltä ei voi välttyä, ainakaan enää näin nykypäivänä. Sitä tungetaan tuutin täydeltä, vaikka ei haluaisikaan. Itse elän musiikin kautta, koska soitan erinäisiä instrumentteja ja laulettuakin tulee aina välillä. Olen myös sanoittanut monia kappaleita ja runojakin on kertynyt muutamia, sen takia haluaisinkin esitellä ns. musiikin toisen puolen. Ei musiikkia.

Toisin sanoen, sanoitukset. Enkä tarkoita nyt sitä nykyajan valtavirran "Oh yeah baby come on here bitch jump in my car baby baby baby oooohhh!" -matskua. Sanoituksia ne on nekin, mutta syvyyttä niissä on yhtä paljon kuin kurkkupurkin kannessa. Kappaleet ilman musiikkia ovat runoja. Ne ovat tekijänsä näköisiä. Kun ei ajattele musiikkia, lukee vain sanoja, niin kappaleesta saa huimasti paljon enemmän irti.

En ollut itsekään tätä näin tarkasti ajatellut, vaikka sanoituksia olenkin lukenut ilman musiikkia. Lukiessani juurikin eräitä sanoituksia törmäsin huikeaan videosarjaan. AMPRockTV puskee Youtubeen videosarjaa "The Words", joissa kuuluisat laulajat ja lauluntekijät puhuvat kappaleidensa sanoituksia. En valehtele, jos sanon, että kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin kun katsoin ensimmäisen. Myös aivan uudenlaisia tunnepurkauksia tuli pintaan. Oli pakkoa katsoa kaikki.

Myös tiettyjen henkilöiden ääni saa aikaan erinäisiä tuntemuksia. Corey Taylorin tiesin tekevän oman hommansa orgastisesti, mutta että Marilyn Mansonkin saisi minussa näin paljon aikaan. Enhän minä edes kuuntele sen biisejä. Voisi varmaan kokeilla.

Joka tapauksessa, muodostakaa oma mielipiteenne. Laitan tähän esimerkin vuoksi Marilyn Mansonin, mutta Youtubesta tosiaan löytyy mm. Corey Taylor, Evanescence ja You Me At Six.

- AMPRockTV

Nauttikaa ja ajatelkaa biisin syvempää olemusta. Sulkekaa silmänne ja antautukaa kokemukselle. Suosittelen.

006 Onnikka

Linja-autot. Niissä kyllä on sitä tunnelmaa. Varsinkin näin talvisaikaan niistä kyllä löytyy harmillisia piirteitä. Ensimmäisenä, ja samalla painavimpana, tulee mieleen myöhästely. Ei se nyt sentään ihan Valtion Rautateiden tasolle yllä, mutta juuri sopivasti sen verran kuitenkin että kiukuttaa. Eilen kohtasin kovimman myöhästymisen Jyväskylän liikenteeltä, ellei lasketa niitä paria kertaa jolloin koko vuoroa ei ole näkynyt, bussi oli myöhässä 25 minuuttia. Eihän se minun kouluun ehtimiseen vaikuttanut, täältä kun pitää niin aikaisin lähteä joka tapauksessa, mutta silti. Kyllä se ottaa ikeneen.

Laiterikot tuntuvat myös olevan suhteellisen yleisiä. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa kun on ollut jotain hätää bussilla. Tänään viimeksi oli jotain häikkää ilmeisesti, oli ainakin niin reippaita vaihteenvaihtoja, aivan kuin kytkintä ei olisi ollut olemassa. Kai se oli kulunut alkumatkalla. Ja eilinen myöhästyminen johtui varmaan siitä että bussin huippunopeus taisi olla noin 40 kilometriä tunnissa. Sattuuhan näitä. Hajoaahan ne Pendolinotkin, miksei bussitkin saisi?

Suomalaisen linja-auton tunnelma on melko ahdistava. Sitä voisi kuvailla jonkinlaisena ahdistuneiden mielien sulatusuunina. Kaikilla on paha mieli, kuten suomalaisilla nyt yleensäkin, mutta bussissa se tuntuu vain pahenevan. Aina silloin tällöin, tai melkein joka kerta, on jännittävää katsella vierestä kun istuu itse mukavasti penkillä ja käytäväpaikkoja on vielä muutamia, niin silti ihmiset yleensä valitsevat sen surullisen kuuluisan seisomapaikan. Myönnän toki, että olen itsekin tehnyt aivan samaa. Viereen ei vaan voi istua, ei vaan voi, ahdistaa. Saattaa vaikka takit koskettaa toisiaan.

Bussiin ei kannata koskaan viedä mitään olkalaukkua tai reppua isompaa. Eihän siitä kukaan ääneen mitään sano, mutta kyllä sen katseista näkee ja aistii ilmassa, että paha on merrassa. Itsehän joudun noin kerran viikossa kuljettamaan bassoani tuossa kovassa laukussa, eikä se ole ihan mistään pienimmästä päästä. Tajuttoman jäätävää, kun sen kanssa yrittää sukkuloida muutenkin ahtaissa sisätiloissa. Onneksi ei se seitsemän kilon palikan raahaaminen vituta jo muutenkin, kiitos kun autatte jäätävällä pahennuksellanne!

Jännittävää on myös fakta, ettei vanhat ihmiset koskaan paina nappia, kun he haluavat pois kyydistä. Useimmat käyvät sanomassa kuskille, mikä on ihan okei. Se toimii. Monta kertaa tosin olen nähnyt myös sitä (viimeksi tänään), että penkiltä vain noustaan ja mennään ovelle odottamaan ja sitten kovaan ääneen paheksutaan kun kuski ei jättänytkään Prisman kohdalle. "Menee päivän tarjous eilisestä maidosta sivu suun!" Vaikka kuskit kovia heppuja ovatkin, eivät he ajatuksia osaa lukea. Tai tiedä niitä päivän tarjouksia.

Vaan eipä ole nuorisossakaan aina hurraamista. Ärsyttää se kamala möykkä mitä pidetään jatkuvalla syötöllä. "No nytpä mennäänki vähän liirassa!!" sanoi amisjuntti kun bussi otti pienen sudin liukkaassa ylämäessä. Kielenkäyttökin on niin hävettävää kuunneltavaa, jopa minua ärsyttää vaikka aikamoinen seilori olen itsekin, mutta minä en sentään ihan noin kauhean kovaan ääneen huuda VITTUPERKELESAATANAA. Varsinkin silloin se ottaa kupoliin kun kyydissä on myös pieniä ihmisiä. Kuvottaa.

No, myönnettäköön, oli vähän huono aamu eilen ja tänäänkin niin ei liene ihme jos eniten vituttaa kaikki. Onneksi kohta ei enää tarvitse bussia käyttää, lonkkavolvo kuljettaa kyllä minne tarvitsee. Sitä paitsi onhan minulla antiikkinen (kasarilta) polkupyörä, joka kaikesta paskuudestaan huolimatta on todella tärkeä. Onhan se papan peruja.

Vanha kunnon vossikka. Hyvässä ja pahassa. Sinun on valta, voima ja kunnia. Sinun armoillasi me täällä laitakaupungilla olemme. Armahda meitä.

005 Pakkaamisesta

Pakkaaminen on melkoisen tärkeä osa muuttoa. Se olisikin syytä suorittaa hyvissä ajoin ja mahdollisimman tehokkaasti. Järjestys on tärkeä, lähinnä sen kantilta mitä tarvitsee vielä ennen muuttoa, sekä missä järjestyksessä kamat on viisainta kantaa uuteen kämppään, esim. varastoon meneviä tuskin kannattaa ensimmäisenä tyrkätä huoneen peränurkkaan.

Tiedän kyllä kuviot, onhan noita muuttoja jo muutama kertynyt, viime vuodenkin puolella peräti kaksi. Silti sitä toimimista ei vaan osaa aloittaa ajoissa ja sitten kiireessä kun rykii niin eihän siitä tule hevonhäntää. Myös jonkinlainen lista olisi hyvä tehdä, mitä on pakattu ja mitä vielä puuttuu. Ain't nobody got time fo dat! Ei siis tarvinne ihmetellä jos muutossa katoaa tavaraa.

Raivasin jopa makkarin tyhjäksi, jotta saisin sinne laatikoita laiteltua sitä mukaa kun pakkaan. Sieltä ne olisi kätevä kantaa. Arvatkaa vaan, onko näin käynyt. No, ainakin elämä on laiffii kun kaikki tarpeellinen löytyy olohuoneesta, ei tunnu niin isolta tämäkään kämppä. Ei ole siitäkään kiinni, etteikö laatikoita ja jätesäkkejä olisi, tuolla eteisessä ne on kaikki kivassa kasassa. Iisiä, kunhan saisi aloitettua.

Erästä asiaa en kyllä ole ymmärtänyt. En tiedä toimitaanko vastaavalla tavalla muissakin yhtiöissä, vai vain JVA:lla. Muuttotarkastus nimittäin tehdään todella eriskummalliseen aikaan. Viimeksikin tähän kämppään ennen kuin tulimme, se tehtiin ainakin viikkoa ennen muuttoa. Nyt ne olivat käyneet täällä viime keskiviikkona pyörimässä. Onhan se hyvä ettei sitä tarvitse itse tilata ja onpahan alta pois, mutta tunnen jotenkin että yksityisyyttäni on loukattu. Todella vainottavaa tulla kotiin yhdentoista jälkeen ja hämärässä nähdä keittiötasolla paperilappu, vaikka on niin varma olo ettei mitään ole siihen jättänyt. Onneksi valojen päälle laittaminen selventi asian laidan. Mutta siltikin. Naapurissa kuitenkin asuu hullu mies kirveineen.

Kai se on vain se aloittamisen vaiva. Ja tietysti sekin, ettei tiedä mistä aloittaa. Pakkaisinko vaatteita? Ei pysty. Astioita? Ei pysty. Liinavaatteita? Ei pys... Jaa, no itse asiassa. Ehkä huomenna. Pelkkä sana "pakkaaminen" saa minussa aikaan seuraavanlaisen reaktion.

- FAIL Blog

Aloittamisen vaiva, pakollinen paha, mitä näitä nyt on... Äkkiä se on ohi kun kerran rupeaa tekemään. Toivotaan.

004 Vastarintaa

En ole varma, olenko vielä aivan täysin sisäistänyt että tämä todella tapahtuu. Kohta elän kolmen muun ihmisen kanssa. Tulemme olemaan kuin mikäkin uusioperhe, joiden postiluukku täytyy olla kahden rivin korkuinen että kaikkien nimet mahtuisivat. Siinä onkin naapureille ihmettelemistä. Luulevat vielä huumeluolaksi tai joksikin.

No, eivätpä olisi ainoita, jotka ovat vähän siinä ja välillä hyväksyäkö asia vai ei. Nimittäin omat vanhempani olivat sanalla sanoen hillityn järkyttyneitä kuultuaan ensi kerran tästä ideasta. Sai yksiön etsiminen aikamoista puhtia kun porukat alkoivat yllättäen kovalla tarmolla auttaa. En minä heitä siitä syytä, päinvastoin. Olen oikein kiitollinen, siinä mielessä, että sainpa ainakin tietää heidän välittävän. Vaikka kyllähän minä sen olen aina tiennytkin.

Isäukko nimitti kyseistä asumusjärjestelyämme "kolhoosiksi". Sinänsä pätevä termi siinä missä muutkin, mutta mitä se oikein tarkoittaa? Historian tunneilla nukkuneille muistinvirkistystä.

"Kolhoosi (ven. колхоз, коллективное хозяйство, kolhoz, kollektivnoje hozjaistvo, колхо́з (ohje) [kʌlˈxos]) eli yhteistoimintatila on maatila, jota yhteisö viljelee valtion valvonnassa ja joka toimii osuustoimintaperiaatteella."
- Wikipedia

Hyvä on, maatahan me emme viljele, eikä valtio meitä valvo sillä tavoin kuin tuossa tarkoitetaan. Sen sijaan jonkinlaista osuustoimintaa on havaittavissa - osallistummehan me kaikki juokseviin kuluihin sekä yhteisiin tarpeisiin, kuten ruokaan ym. Wikipedian selitys viittaakin historialliseen määritelmään. Sen sijaan suomisanakirja.fi:stä löytyi nykyaikaisempi selitys.

"kolhoosi
1. maatalouden työosuuskunta Neuvostoliitossa, kollektiivitila. Ark. pienehkön ryhmän yhteisasunto. esim. Opiskelijakolhoosi.
2. yhteisasunto"
- suomisanakirja.fi

Minun mielestäni neljä ihmistä muodostaa jo pienehkön ryhmän. Iskujoukon ainakin. SWAT-ryhmä, Team Alpha. Soluasunto olisi yksi termi myös kuvaamaan ryhmittymäämme, mutta sitä en halua käyttää, sillä siitä ei huou(?) millään tavalla se sosiaalisen tason yhteys joka meillä kaikilla on toisiimme. Niinpä ollen kolhoosin lisäksi sitä voisi nimittää kommuuniksi, kuten itsekin olen tämän blogin kuvauksessa tehnyt. Se tuntuu ehkä toimivimmalta näistä. Wikipedian mielipide kommuunista on seuraavanlainen.

"Kommuuni tarkoittaa yhteistaloudessa asuvaa ryhmää tai hallinnollista yhteisöä. Kommuunit perustuvat yleensä asukkaiden yhteiselle maailmankatsomukselle, oli se sitten uskonnollinen, poliittinen tai vaikkapa ekologinen."
- Wikipedia

Tässä tapauksessa meitä ei taida yhdistää mikään varsinainen maailmankatsomus. Vain jonkin asteinen henkinen yhteys, sekä se tietysti että pidämme kaikki toistemme seurasta. Riittäähän se sekin. Yleensä nykyaikana kommuuni ymmärretään jollain tavalla negatiivisena, hippikommuuni, pulsukommuuni tai sitten muuten vaan vapaan kasvatuksen apuvälineenä (semmoisistahan kukkahattutädit riemastuu). Näin ainakin minun lähipiirissäni. Sieltä lienee sitten kummunnut vanhempieni ensireaktio. Pahin järkytys laantui kun kerroin vasta-asukkaistani etteivät he ole mitään piripäitä (viimeisempänä mukaan liittyneen, kaverini, he tiesivätkin kyllä jo jonkinasteiseksi piripääksi). Ehkä ihmisten pitäisi murtautua ulos ennakkoluuloistaan. Toisaalta, paras olen minäkin puhumaan...

Harmikseni joudun tosin myöntämään, ettei tämä kommuunimme välttämättä ole kommuuni laisinkaan, näin niin kuin sanan varsinaisessa merkityksessä. Jonkunlainen yhteisö olisi ehkä faktojen valossa kuvaavin. Löysin todella hyvän artikkelin (tai kirjoituksen, mikälie) koskien todellista kommuuniasumista ja lähinnä sellaisen perustamista. Meille kaikille tuohon yhteisöömme muuttaville tämä on ensikosketus kommuunimaiseen asumiseen. Jokainen on joskus asunut toki jonkun kanssa, mutta ei tällaisessa mittakaavassa. Ihan noin järjestelmällisesti ja tarkasti emme ole suunnitelleet kuin edellä mainitussa kirjoituksessa, mutta suotakoon se tällä kertaa - hypätään rohkeasti vain altaan syvään päähän. Onhan meitä neljä, kyllä jonkun luulisi pysyvän pinnalla.

Tämä tuntemattomaan sukeltaminen on myös varmasti yksi tekijä, jota vanhempani vieroksuvat. Olisi valhetta myöntää, ettenkö itsekin vielä olisi hieman varpaillani asian kanssa. Jännittää nimittäin aika pirusti, olenhan minä sen lähestulkoon joka tekstissä maininnut. Hyvä etten siinä edellisessä lainatussakin. Nyt kun porukat on saatu vakuutettua, pitäisi itse vielä päästä sinuiksi asian kanssa. Mantrat ja muut hokemat esiin...

Hyväähän ne vanhemmat tarkoittivat enkä väheksy sitä millään tasolla, mutta oli se silti hauskaa seurata heidän reaktioitaan ja tunnetilojen vaihteluita. Ensin tuli hienosti hillitty paniikki ja pakokauhu, se lieveni pikkuhiljaa ja tilalle alkoi puskea varovainen hyväksyminen, "onpahan joku vararatkaisu". Nyt hiljattain, eli tällä viikolla mieli oli jo muuttunut niinkin kovasti, että kerroin jo erinäisistä järjestelyistä koskien asumisen eri osa-alueita, eikä vastaväitteitä tullut yhden yhtä. Luulen, että viimeinen hyväksyminen tulee muuttotilanteessa. Voihan se myös nostaa jotain uusia kysymyksiä pintaan, mutta se ei ole minun ongelmani enää siinä vaiheessa. Olen valintani tehnyt ja kannan sen seuraukset.

With great power comes great responsibility. Tällä kertaa ei tosin olla pelastamassa maailmaa, vaan itsemme sekä toisemme.

003 Quote of the day!

Lueskelin eilen viime vuotista blogiani, jonka aika on jo jyrännyt jalkoihinsa, ja löysin sieltä (yhtään kehumatta) erään helmen joka täytyy jakaa uudestaan teidän kanssanne. Aihe on kohdistettu tosin keväälle, mutta otetaan vähän etuja ja valmistaudutaan kohtaamaan kauhua lumien sulaessa. Brace yourselves.

--- --- ---

VMP

10.04.2012 

Terve! Tänään tekee mieli puhua vähän paskaa. Paskasta. Paska, tuo elämäämme helpottava ja tuskastuttava voima, tuo kusen vastakohta, luonnontuote, luonnonvakio. Tarkemmin sanottuna vielä koiranpaska.

Nämä kivat kikkareethan on niin sanotusti pinnalla joka kevät. Aina sama marmatus miten koirankusipaskottajat eivät osaa hoitaa hommiaan ja kerätä koiran omaa lahjaa luonnolle pois kaduilta pyörimästä. Hyvien tapojen mukaistahan se on, en usko että kukaan saa mitään muuta kuin pahan mielen irti siitä, jos tallaa turren vääntämään patukkaan. Itse joskus junnuna leiskautin paljain jaloin melko tuoreeseen läjään, onneksi olin rannalla. Kyllä kai siitä voisi jotain sairasta mielihyvää saadakin, toisaalta.

Kyllä ne pökäleet muakin harmittaa, pakko se on myöntää. Mutta harva tortuista on kuitenkaan keskellä kulkuväylää, suurin osa on kuitenkin pientareen puolella, ainakin täällä päin. Ei siis minun mielestä ole mitään syytä käyttää kaikkea energiaan mielipidepalstoilla tappelemiseen. Ellei sitten ole trollaamassa.

Kyllä sieltä lumen alta paljastuu ikävämpääkin settiä. Nimittäin ihan nämä ihmisjätteet. Ei perkele sitä roskan määrää! Ja jumalauta niitä tupakantumppeja, niitä kyllä sitten riittää! Varsinkin bussipysäkeillä ja tuossa meikäläisen kerrostalon ulko-oven edessä. Paska sentään maatuu, toisin kuin nämä ihmissaastan aikaansaannokset. Tosin kakulillakin kova homma yrittää asfaltilla maatua…

Eli kyllä minun mielestä syytä olisi ihan yhtälailla meillä kaikilla katsoa peiliin tässä asiassa. Voi sen koirankin istuttaa peilin eteen toki. Koirat paskoo, mutta se on täysin luonnollista. Ihmisten olisi hyvä kerätä ne pois. Ihmisten olisi myös hyvä laittaa ne karkkipaperit ja röökiaskit sun muut roskiin suoraan, eikä tantereen ja kunnallisen siivouspalvelun kautta. Tölkeistäkin saa jopa rahaa, kukkuu NAMINAMI! No, onneksi aina voi turvata siihen että Säihkyturpa pelastaa.



Ps. Tänään vedin leukoja tangollani pyöräilykypärä päässä ja tyyny kynnyksen turvana. Voitte veikata, miksi.

002 Mokkuloita ja Viihdettä

Muuttoon on vielä noin kolme viikkoa aikaa. Eilen kirjoitin nimeni sopimukseen, joten on aika alkaa hoitamaan asioita tärkeysjärjestyksessä. Eilinen sohvanmetsästys ei vielä tuottanut tulosta, Jyskin tädit ei tykänneet kun kävimme testailemassa parasta löhösoffaa. Pakkohan sitä ihmisen on istua kun Palokasta asti on kävellyt! No, aikaa onneksi on.

Jos kerran ei sohvalla vielä tärpännyt alkuun, niin puretaan vyyhtiä sitten toisesta päästä. Kävin tänään Elisa Shopitista lunastamassa Viihteen, jotta pääsemme heti tallentamaan Salattuja Elämiä, jotta sohvan tullessa voimme katsoa (sitä ennen ei tietenkään voi, sillä istuin on kaiken ydin). Ja niin, joku varmasti kritisoi Viihteeseen kohdistunutta valintaa, mutta mikäli täytyy välitä 10M netin (36,90€/kk) ja Viihteen vähintään 20M netin sekä lisäherkkujen (39,90€/kk) välillä niin ei siinä montaa kertaa viitsi miettiä. Neljä ihmistä hoitelemassa rahoitusta ja kuluttamassa kaistaa niin kyllä se itsensä maksaa takaisin. Ja tietysti tätähän se Elisa Hobitin väki ensimmäisenä tyrkki syliin. Saatinpa paketissa mukana pussi popcornia, ähäkutti! Helposti elämäni kalleimmat popparit.

Neljästä ihmisestä puheen ollen, saatiin kiintiö tänään täyteen. Etsintä on loppunut, voimanelikko on kasassa. Odotan kyllä elämäni eeppisintä aikaa tästä seikkailusta. Tästä porukasta tullaan kuulemaan. Naapurit ainakin varmasti ihan tarpeeksi, tänäänkin siellä tyhjässä kämpässä pyöriessä ja jutellessa pidettiin varmaan aikamoista mekkalaa, ainakin kuulu sen suuntaista kopinaa yläkerrasta. Ei voinut olla ajattelematta Mr. Hecklesiä. Rest in peace.

Nyt neljännen osapuolen liityttyä jengiin täytyisi blogin kuvausta varmaan muuttaa. Uusi tulokas ehdotti "...eli kuinka elää kommuunissa kolmen naisen kanssa.". Niin, meitähän on siis kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Luulen, että annan kuvauksen olla tuollaisenaan, myö poijjaat ku ollaan niin samasta puusta (kirveellä) veistettyjä. My brother from another mother.

Oikeastaan nyt alkaa olla aika huokaista helpotuksesta. Toisaalta, eihän minulla ole niin kauheat paineet ollut kun olen "vain muuttamassa", mutta nyt kun on poppoo koossa niin ei oikeastaan tarvitse odottaa kuin muuttoa. Yhteyskin kun on jo muuttaessa heti viritetty maailmanlaajuiseen verkkoon. Vielä puuttuu se sohva, sattuisiko kellään olemaan ylimääräistä? Rahaa on mahdollista saada vastineeksi.

Ai niin, pubivisassa kävijät vapiskaa, uusi tiimi on tulossa valloittamaan kulmat.

001 Mistä kaikki alkaa

Kuten kaikki eeppiset tarinat, vaatii tämäkin pohjustusta alleen, jotta tästä saisi kaiken mahdollisen irti. Siispä on pienimuotoisen prologin paikka.

Etsin eräänä päivänä itselleni uutta asuntoa, selailin palstoja ja etsin lähestulkoon kaikki mahdolliset paikat läpi joissa ihmisillä voisi ilmoituksia olla. Tarjontaa on yllättävän paljon, mutta harmi vaan että sitä kysyntääkin on sitten kolme kertaa enemmän. No, ajan kanssa löytyi muutamia ehdokkaita ja joitain yksiöitä kävin katsomassakin. Laitoin myös oman ilmoitukseni listoille, jossa selvitin asunnon tarvettani ja näin, aivan normaalisti. Kaikki löytämäni tai minulle tarjotut joko menivät jollekin muulle, olivat huonolla paikalla, olivat kalustettuja tai muuten vaan jonkun yli keski-ikäisen Karin omakotitalon yläkerrassa (jossa on muuten pesutilat keskikerroksessa) keskellä vehreintä Köhniötä. Olipa siellä tyylitietoisesti yksi umpihomeinenkin. Jännittäviä asumuksia ihmisillä löytyy, totta vie.

Sitten silmääni osui ilmoitus joka pysäytti hetkeksi. Luin sen muutamaan kertaan läpi. Jäin miettimään. Minähän siis hain yksiötä, mutta leikilläni olin miettinyt että olisipa jännää asua jonkun kanssa tai jollain porukalla kimppakämpässä. Olihan siitä kuitenkin kavereiden kesken joskus läppää heitetty. Tämä kyseinen ilmoitus sai miettimään vaihtoehtoa oikeasti.

Ajattelin että no helvetti, eihän siinä mitään häviä. Pistin soittaen, ei vastausta. Pistin soittaen uudestaan myöhemmin, ei mitään vieläkään. Seuraavana päivänä taisin vielä kerran kokeilla, mutta ei mitään. Siinä vaiheessa ajattelin, että no, varavaihtoehtonahan se vähän niin kuin olikin. Jäi se silti vähän kalvamaan. Niinpä pistin vielä seuraavana päivänä sitten sähköpostia annettuun osoitteeseen ja kuinka ollakkaan, siihen tulikin vastaus! Toivo ei ollutkaan heitetty.

Vastaus oli kokolailla ilmoituksen mukainen, hyväntuulinen ja sai minut tuntemaan siltä, että sähköpostini onnistui siinä missä pitikin - olla erilainen ja erottuva. Minähän en kauheasti tykkää kirjoittaa virallista tekstiä, niinpä viestinikin oli eräänlaisessa proosamuodossa. Eihän tässä nyt työtä olla kuitenkaan hakemassa.

Ilmoituksessa siis kaksi tyttöä etsi kahta muuta asukkia muodostamaan neljän hengen kimppakämpän, eräänlaisen kommuunin. Ilmoittaja sai viestini, ja käski kysymään lisää toiselta ilmoittajalta, mikäli kysyttävää olisi. No totta hitossa kysyttävää löytyy, niinpä soitin. Turistiin niitä näitä, perusjutut mitä tällaisiin nyt kuuluu ja vähän jotain muutakin. Saatiin aikanaan näyttö sovittua, joten sitä sitten jäin innolla odottamaan.

Koitti kohtalon päivä, kävin sinä sunnuntaina kahdessa näytössä, joista toinen oli tämä kyseinen kimppakämppä. Ensin katsastin yksiön (joka oli samassa rakennuksessa), jonka jälkeen tulin katsomaan missä tässä kimppa-asumisessa on oikein kyse. Tökin hieman tikulla mihin oikein olisin itseäni mahdollisesti pistämässä. Se oli aluksi melkein jopa hieman pelottavaa.

Täytyy kuitenkin myöntää, että ei mennyt kauan kun tunsin olevani oikeassa paikassa. Se asunto tuntui kaikista eniten kodilta. Johtuu hyvin paljon siitä, miten minut otettiin vastaan. En muista pitkään aikaan saaneeni niin iloista vastaanottoa entuudestaan tuntemattomilta ihmisiltä. Nämä kaksi kaverusta olivat aurinkoisia ja avoimia, eikä aikaakaan kun juttua lensi kuin viimeistä päivää. Aivan kuin olisimme tunteneet jo vaikka kuinka kauan. Olin oma itseni ja sain sillä uusia kavereita. Ällistyttävää. Eikö se vaadikaan sen enempää?

Ei sitä valintaa montaa kertaa tarvinnut miettiä. Jos löytää ihmisiä, joiden kanssa tulee todella hyvin toimeen, niin miksi ei tarttuisi tilaisuuteen? Minä tartun. Tämä on kokeiltava. Minulla on tästä todella hyvät fiilikset, vaikka muutto onkin vasta kuun vaihteessa. En millään malttaisi odottaa!

Tämä kaikki on tapahtunut kahden viikon sisään, joista olemme tunteneet nyt nelisen päivää. Se on ollut hienoa aikaa.