Linja-autot. Niissä kyllä on sitä tunnelmaa. Varsinkin näin talvisaikaan niistä kyllä löytyy harmillisia piirteitä. Ensimmäisenä, ja samalla painavimpana, tulee mieleen myöhästely. Ei se nyt sentään ihan Valtion Rautateiden tasolle yllä, mutta juuri sopivasti sen verran kuitenkin että kiukuttaa. Eilen kohtasin kovimman myöhästymisen Jyväskylän liikenteeltä, ellei lasketa niitä paria kertaa jolloin koko vuoroa ei ole näkynyt, bussi oli myöhässä 25 minuuttia. Eihän se minun kouluun ehtimiseen vaikuttanut, täältä kun pitää niin aikaisin lähteä joka tapauksessa, mutta silti. Kyllä se ottaa ikeneen.
Laiterikot tuntuvat myös olevan suhteellisen yleisiä. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa kun on ollut jotain hätää bussilla. Tänään viimeksi oli jotain häikkää ilmeisesti, oli ainakin niin reippaita vaihteenvaihtoja, aivan kuin kytkintä ei olisi ollut olemassa. Kai se oli kulunut alkumatkalla. Ja eilinen myöhästyminen johtui varmaan siitä että bussin huippunopeus taisi olla noin 40 kilometriä tunnissa. Sattuuhan näitä. Hajoaahan ne Pendolinotkin, miksei bussitkin saisi?
Suomalaisen linja-auton tunnelma on melko ahdistava. Sitä voisi kuvailla jonkinlaisena ahdistuneiden mielien sulatusuunina. Kaikilla on paha mieli, kuten suomalaisilla nyt yleensäkin, mutta bussissa se tuntuu vain pahenevan. Aina silloin tällöin, tai melkein joka kerta, on jännittävää katsella vierestä kun istuu itse mukavasti penkillä ja käytäväpaikkoja on vielä muutamia, niin silti ihmiset yleensä valitsevat sen surullisen kuuluisan seisomapaikan. Myönnän toki, että olen itsekin tehnyt aivan samaa. Viereen ei vaan voi istua, ei vaan voi, ahdistaa. Saattaa vaikka takit koskettaa toisiaan.
Bussiin ei kannata koskaan viedä mitään olkalaukkua tai reppua isompaa. Eihän siitä kukaan ääneen mitään sano, mutta kyllä sen katseista näkee ja aistii ilmassa, että paha on merrassa. Itsehän joudun noin kerran viikossa kuljettamaan bassoani tuossa kovassa laukussa, eikä se ole ihan mistään pienimmästä päästä. Tajuttoman jäätävää, kun sen kanssa yrittää sukkuloida muutenkin ahtaissa sisätiloissa. Onneksi ei se seitsemän kilon palikan raahaaminen vituta jo muutenkin, kiitos kun autatte jäätävällä pahennuksellanne!
Jännittävää on myös fakta, ettei vanhat ihmiset koskaan paina nappia, kun he haluavat pois kyydistä. Useimmat käyvät sanomassa kuskille, mikä on ihan okei. Se toimii. Monta kertaa tosin olen nähnyt myös sitä (viimeksi tänään), että penkiltä vain noustaan ja mennään ovelle odottamaan ja sitten kovaan ääneen paheksutaan kun kuski ei jättänytkään Prisman kohdalle. "Menee päivän tarjous eilisestä maidosta sivu suun!" Vaikka kuskit kovia heppuja ovatkin, eivät he ajatuksia osaa lukea. Tai tiedä niitä päivän tarjouksia.
Vaan eipä ole nuorisossakaan aina hurraamista. Ärsyttää se kamala möykkä mitä pidetään jatkuvalla syötöllä. "No nytpä mennäänki vähän liirassa!!" sanoi amisjuntti kun bussi otti pienen sudin liukkaassa ylämäessä. Kielenkäyttökin on niin hävettävää kuunneltavaa, jopa minua ärsyttää vaikka aikamoinen seilori olen itsekin, mutta minä en sentään ihan noin kauhean kovaan ääneen huuda VITTUPERKELESAATANAA. Varsinkin silloin se ottaa kupoliin kun kyydissä on myös pieniä ihmisiä. Kuvottaa.
No, myönnettäköön, oli vähän huono aamu eilen ja tänäänkin niin ei liene ihme jos eniten vituttaa kaikki. Onneksi kohta ei enää tarvitse bussia käyttää, lonkkavolvo kuljettaa kyllä minne tarvitsee. Sitä paitsi onhan minulla antiikkinen (kasarilta) polkupyörä, joka kaikesta paskuudestaan huolimatta on todella tärkeä. Onhan se papan peruja.
Vanha kunnon vossikka. Hyvässä ja pahassa. Sinun on valta, voima ja kunnia. Sinun armoillasi me täällä laitakaupungilla olemme. Armahda meitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti