009 Party like it's friday

Eilisestä pätkästä jäikin kivasti pois tärkeä sivujuoni, ns. valinnainen kylkiäinen. Nimittäin tehtyämme meikäläisen muuton lauantaina, läiskimme tavaroita paikoilleen rankalla kädellä ja siellä sattuivat tassuun magneetit. Tietystihän siellä oli, nykynormien mukaisesti, niitä saakelin sanamagneetteja, joilla se Tabermankin aikoinaan vissiin luritteli jotain mediaseksikästä. Rauha hänen sielulleen. Koska olimme väsyneitä raatamisesta ja kellokin oli tulossa yksi yöllä niin lopputuloksen voikin arvata. Ja tekijätkin huomioon ottaen, minä ja Waldo (nimi muutettu). Suht kauan me sitä väkerrettiinkin, ja helvetin lyyrinen teos siitä tulikin. Ja aivan saakelin pitkä.

Siitä on kuvakin. Laitan sen nyt tähän. Katsokaa visuaalinen taidonnäyte isompana klikkaamalla. Mikäli siitä ei saa selkoa, tai ei muuten vain tykkää meidän esteettisestä näkemyksestä, kirjoitan saman ihan tekstinä kuvan jälkeen. Vaikka tietty tenhohan siitä häviää...

Tulevaisuus

lauantaibailut

kupliva alkoholi

hullut sinkkutyttösiideribileet    kippis!

isäntä    ryyppää pontikkas!

dj bilettää transsissa desibelivolyymi

pikkuhumalassa lasi viinivä

likkoja lyhyt hame päällä    fiasko

pojat bailaa ja vilkuilee stripparin takamusta

juopunut ilman kontrollia    lähes cool?

runsas hiki näin nuorena

hullun viileä flirtti

iskeä hauska rikas nainen

savukesuudelma

parfyymin tuoksu

löylyä lisää

korkkaa maukas juoma välillä

hymyile

rellestä

rapistele

priima saalis oksentaa taksissa krapulapizzan

herää poika    olet sellissä

sänky tärisee poliisi häiritsee

maanantaidarra hapan maito

miksi vesikampaus

ahdas julkinen vessa

söpö kaljamaha

melkein alasti

myhäile

tanssi

leuhki

raitis päivä

morjens!

kantapubi?

pakko saada pikainen tuoppi

kitata halpa pilsneri

mieti

valita yökerho

sytyttää pilvessä kämppä

ääliö

ymmärrä tuska

haikea ystävä

äiti itkee

hellä suukko

anteeksi

huomen odottaa

loppu hyvin

kiitos

Mitäs piditte? Minun mielestäni erittäin koskettava tarina siitä, miten asiat voivat hyvinkin äkkiä karata käsistä, mutta tilanne on aina pelastettavissa. Nyt vaan kädet kyynärpäitä myöten ristiin ettei tämä todella ole tulevaisuudennäkymä meille...

Oletteko itse harjoittaneet jääkaappirunoutta?

008 Muutohullun päiväkirja

Muutto on tapahtunut. Kotka on laskeutunut. Kettu kuittaa. Näiden seinien sisällä on asuttu nyt jo viidettä päivää, joten teksti voi venyä pitkäksikin. Kuvien kera. Varatkaa siis asianmukaiset varusteet pöydän ääreen. Itselleni riittänee vesilasi.

Perjantai oli SE päivä. Kello yksi menimme hakemaan vuokrapakettiautoa, joka sijaitsi yksinäisenä eräällä läheisellä parkkipaikalla. Täydellinen asetelma huumekuljetukselle. Ajatelkaa nyt tämän vuokrausyhtiön toimintamallia. Netistä varaat, auto on viety parkkipaikalle, ovet aukeavat tekstiviestillä ja keikan jälkeen palaat takaisin tietyn ajan puitteissa ja lukitset ovet jälleen tekstiviestillä. Nopeaa, kätevää ja anonyymia. Me nyt joka tapauksessa vain teimme muuton (tai kaksikin).

Ensin ajoimme armaan vuokranantajamme kämpälle hakemaan lastin, pakkasimme auton niin täyteen kuin suinkin ja ajoimme tänne. Kun tavarat oli purettu autosta, pikku apulaiset jäivät niitä viemään kommuunin uumeniin ja me lähdimme pienemmällä porukalla hakemaan Palokasta minun huoneeseen vaatekaappia. Siinäkin meinasi jännät käydä, onneksi katsottiin tuotetta ennen kuin se lastattiin mukaan. Olisihan ollut haikeaa jos vaatekaapissa olisi ollut vain yksi hylly ja loput henkaritankoa... Kaapinvaihdon jälkeen homma jatkui.

Seuraavaksi vuorossa oli kakkosvuokralaisen vanha asunto. Se mahtuikin kerralla mukaan, kun toinen auto liittyi seuraan. Huolimatta "täydellisestä" auton lastaamisesta. Voin sanoa, että se oli helposti elämäni huonoiten suoritettu muuttotetris. Ajoi asiansa kuitenkin, joten ei kai voi valittaa. Surkuhupaisaa se joka tapauksessa oli. Jälleen apurit jäivät tyhjentämään rappukäytävää ja me jatkoimme seuraavaan paikkaan. Takaisin paikkaan numero yksi.

Pääkallopaikalle. Ei enää aivan kauheasti tavaraa. Riittävästi kuitenkin, että saisimme vielä kolmannenkin lastin hakea. Mutta se menköön epäsovinnaisten muotoisten huonekalujen piikkiin. Pöydät, nuo vihoviimeiset tilanviejät. Ja sängyt! Hetken oli sydän jo suun puolella tulossa kun astuin sänkyä kantaessa ohi askelman. Pesukoneen kanssa oli myös ihan mielenkiintoisia hetkiä, vaikkei se iso laitos olekaan. Onneksi oli nokkakärrit.

Pesukonepuljausta

Tässä vaiheessa olisi varmaan hyvä huomauttaa, että koska nykynormien mukaan olisi hyvä suojata identiteettinsä verkossa asioidessa, käytetään tässäkin tapauksessa henkilöistä peitenimiä (toim. huom. itsensä valitsemia!!). Kasvoja en ala pikselöimään, sillä olemmehan katseenkestäviä jokainen. Itseäni ei tarvitsisi aliaksella suojata, mutta en halua erottua joukosta liiaksi niin olen mukana juonessa. Kuvassa siis vasemmalta lähtien Waldo ja Edgar (minä).


Loppujen lopuksi siis saimme viänneltyä ja kiänneltyä sekä taputeltua kahden asunnon muuton viidessä tunnissa. Ei paha minun mielestäni. Tai oikeastaan, pakun vuokra-aika oli viisi tuntia ja palauttaessamme sitä aikaa oli vielä viisi minuuttia jäljellä. On sitä ennenkin muutettu kai?

Koska tila on tietenkin rajoitettu kaikilla kolmella akselilla kussakin huoneessa enemmän tahi vähemmän, pakattiin kaikki kamat ennen lajittelua minun huoneeseeni, olinhan muuttamassa vasta seuraavana päivänä. Täysin hyvä idea, ei tästä muuten olisi näin ripeästi selvitty, mutta ei voi olla myöntämättä että kyllä oli aika karu näky vastassa kun muuttojen jälkeen nousin vasta ensimmäistä kertaa sisälle itse asuntoon tämän rumban aikana. Onneksi palkkiona oli pitsaa ja siideriä.

O-ou...

Mahdottoman uurastuksen jälkeen itse kukin oli tietenkin sanalla sanoen poikki. Järjestelyä oli silti vielä suoritettava, jotta tyttöjen tavarat saataisiin edes suurinpiirtein pois tieltä minun huoneestani, jotta oma muuttoni olisi onnistuva. Hyvin ne saatiinkin. En ole kyllä hetkeen ollut niin poikki kuin silloin, eikä jalkani ole aikoihin olleet niin paskana. Niinpä nappasin tytsyiltä välineet nukkumiseen ja punkkasin semityhjässä huoneessani.

Kuva kertoo kaiken

Lähtökohdat on ihan... hyvät

Lauantaina, jollain tapaa jännittävän yön jälkeen, oli minun vuoroni suorittaa tavaroiden uudelleen sijoittelua. Tässä vaiheessa minun täytyy pyytää vilpittömästi anteeksi jokaiselta muuttooni osallistuneelta osapuolelta tapahtuman huonoa järjestelyä sekä suunnittelua. Hoidin homman todella huonosti. Olen pahoillani. Joka tapauksessa, kunhan homma lähti käyntiin, se sujui suhteellisen ripeästi. Tavaran määrä tuntui kylläkin loputtomalta, mutta se luultavasti johtui osiltaan siitä, että pakkaus oli suoritettu tilanteessa. Vaan tuskinpa se olisi täydellisyyttä hiponut muutenkaan. Jonkin verran sain jopa karsittuakin jo kamaa ja vielä vähän lisää on lähdössä, kunhan asianmukainen kyyti seuraavan kerran käy kylässä. Harmi ettei kuvamateriaalia siitä tavaramäärästä tullut otettua. Katsokaa ylempänä olevaa kuvaa, jossa on osa tytyjen kamoista ja laittakaa siihen vaikka joku puolet lisää. Se on jo aika lähellä. Vähän kun ähräsi niin kyllä sinne sängyn sai mahtumaan. Luojalle kiitos, että petini on asumuksemme pienimmästä päästä.

Sunnuntai menikin oikeastaan kokonaan tavaroita laitellessa. Onneksi Waldo oli apuna, olisi muuten tullut ahdistuskohtaus todella pahasti. Jäi sitä laiteltavaa vielä maanantaiksikin, mutta ei enää mitään isoa. Edelleenkin jotain pienempiä on etsimässä paikkaansa. Ottaen huomioon sen laatikoiden ja säkkien määrän, olen suhteellisen ylpeä suorituksestani. Kun ensin huoneessa ei mahtunut kuin juuri ja juuri kääntymään, on tilanne nyt seuraavanlainen.

Muutos on huomattava, eikö?

Pikkuhiljaa huone alkaa saada muotonsa ja tila hahmottua. Pikkuhiljaa nämä neliöt alkavat tuntua kodilta. Vielä tosin vähän tuntuu siltä, että eläisin täällä muiden siivellä, niin sanoakseni. Kai se ottaa vain aikansa. Tämä kaikki on niin kovin uutta vielä. En ole tottunut vielä. Se ei tosin tarkoita, etteikö minulla olisi täällä hauskaa. Tästä on mahdollista tehdä elämäni parasta aikaa, ja sen totta vie aion parhaimpani mukaan tehdä. 

007 No no no no no reason

Haluan, että mietisimme hetken musiikkia ja muusikoita. Joitain heistä arvostetaan, joitain ei. Toiset ovat renttuja, toiset ei. Monet haluavat sellaiseksi, toiset se on vetänyt maan rakoon. Tai pahempaa.

Harva ihminen voi sanoa, ettei kuuntele musiikkia. Siltä ei voi välttyä, ainakaan enää näin nykypäivänä. Sitä tungetaan tuutin täydeltä, vaikka ei haluaisikaan. Itse elän musiikin kautta, koska soitan erinäisiä instrumentteja ja laulettuakin tulee aina välillä. Olen myös sanoittanut monia kappaleita ja runojakin on kertynyt muutamia, sen takia haluaisinkin esitellä ns. musiikin toisen puolen. Ei musiikkia.

Toisin sanoen, sanoitukset. Enkä tarkoita nyt sitä nykyajan valtavirran "Oh yeah baby come on here bitch jump in my car baby baby baby oooohhh!" -matskua. Sanoituksia ne on nekin, mutta syvyyttä niissä on yhtä paljon kuin kurkkupurkin kannessa. Kappaleet ilman musiikkia ovat runoja. Ne ovat tekijänsä näköisiä. Kun ei ajattele musiikkia, lukee vain sanoja, niin kappaleesta saa huimasti paljon enemmän irti.

En ollut itsekään tätä näin tarkasti ajatellut, vaikka sanoituksia olenkin lukenut ilman musiikkia. Lukiessani juurikin eräitä sanoituksia törmäsin huikeaan videosarjaan. AMPRockTV puskee Youtubeen videosarjaa "The Words", joissa kuuluisat laulajat ja lauluntekijät puhuvat kappaleidensa sanoituksia. En valehtele, jos sanon, että kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin kun katsoin ensimmäisen. Myös aivan uudenlaisia tunnepurkauksia tuli pintaan. Oli pakkoa katsoa kaikki.

Myös tiettyjen henkilöiden ääni saa aikaan erinäisiä tuntemuksia. Corey Taylorin tiesin tekevän oman hommansa orgastisesti, mutta että Marilyn Mansonkin saisi minussa näin paljon aikaan. Enhän minä edes kuuntele sen biisejä. Voisi varmaan kokeilla.

Joka tapauksessa, muodostakaa oma mielipiteenne. Laitan tähän esimerkin vuoksi Marilyn Mansonin, mutta Youtubesta tosiaan löytyy mm. Corey Taylor, Evanescence ja You Me At Six.

- AMPRockTV

Nauttikaa ja ajatelkaa biisin syvempää olemusta. Sulkekaa silmänne ja antautukaa kokemukselle. Suosittelen.

006 Onnikka

Linja-autot. Niissä kyllä on sitä tunnelmaa. Varsinkin näin talvisaikaan niistä kyllä löytyy harmillisia piirteitä. Ensimmäisenä, ja samalla painavimpana, tulee mieleen myöhästely. Ei se nyt sentään ihan Valtion Rautateiden tasolle yllä, mutta juuri sopivasti sen verran kuitenkin että kiukuttaa. Eilen kohtasin kovimman myöhästymisen Jyväskylän liikenteeltä, ellei lasketa niitä paria kertaa jolloin koko vuoroa ei ole näkynyt, bussi oli myöhässä 25 minuuttia. Eihän se minun kouluun ehtimiseen vaikuttanut, täältä kun pitää niin aikaisin lähteä joka tapauksessa, mutta silti. Kyllä se ottaa ikeneen.

Laiterikot tuntuvat myös olevan suhteellisen yleisiä. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa kun on ollut jotain hätää bussilla. Tänään viimeksi oli jotain häikkää ilmeisesti, oli ainakin niin reippaita vaihteenvaihtoja, aivan kuin kytkintä ei olisi ollut olemassa. Kai se oli kulunut alkumatkalla. Ja eilinen myöhästyminen johtui varmaan siitä että bussin huippunopeus taisi olla noin 40 kilometriä tunnissa. Sattuuhan näitä. Hajoaahan ne Pendolinotkin, miksei bussitkin saisi?

Suomalaisen linja-auton tunnelma on melko ahdistava. Sitä voisi kuvailla jonkinlaisena ahdistuneiden mielien sulatusuunina. Kaikilla on paha mieli, kuten suomalaisilla nyt yleensäkin, mutta bussissa se tuntuu vain pahenevan. Aina silloin tällöin, tai melkein joka kerta, on jännittävää katsella vierestä kun istuu itse mukavasti penkillä ja käytäväpaikkoja on vielä muutamia, niin silti ihmiset yleensä valitsevat sen surullisen kuuluisan seisomapaikan. Myönnän toki, että olen itsekin tehnyt aivan samaa. Viereen ei vaan voi istua, ei vaan voi, ahdistaa. Saattaa vaikka takit koskettaa toisiaan.

Bussiin ei kannata koskaan viedä mitään olkalaukkua tai reppua isompaa. Eihän siitä kukaan ääneen mitään sano, mutta kyllä sen katseista näkee ja aistii ilmassa, että paha on merrassa. Itsehän joudun noin kerran viikossa kuljettamaan bassoani tuossa kovassa laukussa, eikä se ole ihan mistään pienimmästä päästä. Tajuttoman jäätävää, kun sen kanssa yrittää sukkuloida muutenkin ahtaissa sisätiloissa. Onneksi ei se seitsemän kilon palikan raahaaminen vituta jo muutenkin, kiitos kun autatte jäätävällä pahennuksellanne!

Jännittävää on myös fakta, ettei vanhat ihmiset koskaan paina nappia, kun he haluavat pois kyydistä. Useimmat käyvät sanomassa kuskille, mikä on ihan okei. Se toimii. Monta kertaa tosin olen nähnyt myös sitä (viimeksi tänään), että penkiltä vain noustaan ja mennään ovelle odottamaan ja sitten kovaan ääneen paheksutaan kun kuski ei jättänytkään Prisman kohdalle. "Menee päivän tarjous eilisestä maidosta sivu suun!" Vaikka kuskit kovia heppuja ovatkin, eivät he ajatuksia osaa lukea. Tai tiedä niitä päivän tarjouksia.

Vaan eipä ole nuorisossakaan aina hurraamista. Ärsyttää se kamala möykkä mitä pidetään jatkuvalla syötöllä. "No nytpä mennäänki vähän liirassa!!" sanoi amisjuntti kun bussi otti pienen sudin liukkaassa ylämäessä. Kielenkäyttökin on niin hävettävää kuunneltavaa, jopa minua ärsyttää vaikka aikamoinen seilori olen itsekin, mutta minä en sentään ihan noin kauhean kovaan ääneen huuda VITTUPERKELESAATANAA. Varsinkin silloin se ottaa kupoliin kun kyydissä on myös pieniä ihmisiä. Kuvottaa.

No, myönnettäköön, oli vähän huono aamu eilen ja tänäänkin niin ei liene ihme jos eniten vituttaa kaikki. Onneksi kohta ei enää tarvitse bussia käyttää, lonkkavolvo kuljettaa kyllä minne tarvitsee. Sitä paitsi onhan minulla antiikkinen (kasarilta) polkupyörä, joka kaikesta paskuudestaan huolimatta on todella tärkeä. Onhan se papan peruja.

Vanha kunnon vossikka. Hyvässä ja pahassa. Sinun on valta, voima ja kunnia. Sinun armoillasi me täällä laitakaupungilla olemme. Armahda meitä.

005 Pakkaamisesta

Pakkaaminen on melkoisen tärkeä osa muuttoa. Se olisikin syytä suorittaa hyvissä ajoin ja mahdollisimman tehokkaasti. Järjestys on tärkeä, lähinnä sen kantilta mitä tarvitsee vielä ennen muuttoa, sekä missä järjestyksessä kamat on viisainta kantaa uuteen kämppään, esim. varastoon meneviä tuskin kannattaa ensimmäisenä tyrkätä huoneen peränurkkaan.

Tiedän kyllä kuviot, onhan noita muuttoja jo muutama kertynyt, viime vuodenkin puolella peräti kaksi. Silti sitä toimimista ei vaan osaa aloittaa ajoissa ja sitten kiireessä kun rykii niin eihän siitä tule hevonhäntää. Myös jonkinlainen lista olisi hyvä tehdä, mitä on pakattu ja mitä vielä puuttuu. Ain't nobody got time fo dat! Ei siis tarvinne ihmetellä jos muutossa katoaa tavaraa.

Raivasin jopa makkarin tyhjäksi, jotta saisin sinne laatikoita laiteltua sitä mukaa kun pakkaan. Sieltä ne olisi kätevä kantaa. Arvatkaa vaan, onko näin käynyt. No, ainakin elämä on laiffii kun kaikki tarpeellinen löytyy olohuoneesta, ei tunnu niin isolta tämäkään kämppä. Ei ole siitäkään kiinni, etteikö laatikoita ja jätesäkkejä olisi, tuolla eteisessä ne on kaikki kivassa kasassa. Iisiä, kunhan saisi aloitettua.

Erästä asiaa en kyllä ole ymmärtänyt. En tiedä toimitaanko vastaavalla tavalla muissakin yhtiöissä, vai vain JVA:lla. Muuttotarkastus nimittäin tehdään todella eriskummalliseen aikaan. Viimeksikin tähän kämppään ennen kuin tulimme, se tehtiin ainakin viikkoa ennen muuttoa. Nyt ne olivat käyneet täällä viime keskiviikkona pyörimässä. Onhan se hyvä ettei sitä tarvitse itse tilata ja onpahan alta pois, mutta tunnen jotenkin että yksityisyyttäni on loukattu. Todella vainottavaa tulla kotiin yhdentoista jälkeen ja hämärässä nähdä keittiötasolla paperilappu, vaikka on niin varma olo ettei mitään ole siihen jättänyt. Onneksi valojen päälle laittaminen selventi asian laidan. Mutta siltikin. Naapurissa kuitenkin asuu hullu mies kirveineen.

Kai se on vain se aloittamisen vaiva. Ja tietysti sekin, ettei tiedä mistä aloittaa. Pakkaisinko vaatteita? Ei pysty. Astioita? Ei pysty. Liinavaatteita? Ei pys... Jaa, no itse asiassa. Ehkä huomenna. Pelkkä sana "pakkaaminen" saa minussa aikaan seuraavanlaisen reaktion.

- FAIL Blog

Aloittamisen vaiva, pakollinen paha, mitä näitä nyt on... Äkkiä se on ohi kun kerran rupeaa tekemään. Toivotaan.

004 Vastarintaa

En ole varma, olenko vielä aivan täysin sisäistänyt että tämä todella tapahtuu. Kohta elän kolmen muun ihmisen kanssa. Tulemme olemaan kuin mikäkin uusioperhe, joiden postiluukku täytyy olla kahden rivin korkuinen että kaikkien nimet mahtuisivat. Siinä onkin naapureille ihmettelemistä. Luulevat vielä huumeluolaksi tai joksikin.

No, eivätpä olisi ainoita, jotka ovat vähän siinä ja välillä hyväksyäkö asia vai ei. Nimittäin omat vanhempani olivat sanalla sanoen hillityn järkyttyneitä kuultuaan ensi kerran tästä ideasta. Sai yksiön etsiminen aikamoista puhtia kun porukat alkoivat yllättäen kovalla tarmolla auttaa. En minä heitä siitä syytä, päinvastoin. Olen oikein kiitollinen, siinä mielessä, että sainpa ainakin tietää heidän välittävän. Vaikka kyllähän minä sen olen aina tiennytkin.

Isäukko nimitti kyseistä asumusjärjestelyämme "kolhoosiksi". Sinänsä pätevä termi siinä missä muutkin, mutta mitä se oikein tarkoittaa? Historian tunneilla nukkuneille muistinvirkistystä.

"Kolhoosi (ven. колхоз, коллективное хозяйство, kolhoz, kollektivnoje hozjaistvo, колхо́з (ohje) [kʌlˈxos]) eli yhteistoimintatila on maatila, jota yhteisö viljelee valtion valvonnassa ja joka toimii osuustoimintaperiaatteella."
- Wikipedia

Hyvä on, maatahan me emme viljele, eikä valtio meitä valvo sillä tavoin kuin tuossa tarkoitetaan. Sen sijaan jonkinlaista osuustoimintaa on havaittavissa - osallistummehan me kaikki juokseviin kuluihin sekä yhteisiin tarpeisiin, kuten ruokaan ym. Wikipedian selitys viittaakin historialliseen määritelmään. Sen sijaan suomisanakirja.fi:stä löytyi nykyaikaisempi selitys.

"kolhoosi
1. maatalouden työosuuskunta Neuvostoliitossa, kollektiivitila. Ark. pienehkön ryhmän yhteisasunto. esim. Opiskelijakolhoosi.
2. yhteisasunto"
- suomisanakirja.fi

Minun mielestäni neljä ihmistä muodostaa jo pienehkön ryhmän. Iskujoukon ainakin. SWAT-ryhmä, Team Alpha. Soluasunto olisi yksi termi myös kuvaamaan ryhmittymäämme, mutta sitä en halua käyttää, sillä siitä ei huou(?) millään tavalla se sosiaalisen tason yhteys joka meillä kaikilla on toisiimme. Niinpä ollen kolhoosin lisäksi sitä voisi nimittää kommuuniksi, kuten itsekin olen tämän blogin kuvauksessa tehnyt. Se tuntuu ehkä toimivimmalta näistä. Wikipedian mielipide kommuunista on seuraavanlainen.

"Kommuuni tarkoittaa yhteistaloudessa asuvaa ryhmää tai hallinnollista yhteisöä. Kommuunit perustuvat yleensä asukkaiden yhteiselle maailmankatsomukselle, oli se sitten uskonnollinen, poliittinen tai vaikkapa ekologinen."
- Wikipedia

Tässä tapauksessa meitä ei taida yhdistää mikään varsinainen maailmankatsomus. Vain jonkin asteinen henkinen yhteys, sekä se tietysti että pidämme kaikki toistemme seurasta. Riittäähän se sekin. Yleensä nykyaikana kommuuni ymmärretään jollain tavalla negatiivisena, hippikommuuni, pulsukommuuni tai sitten muuten vaan vapaan kasvatuksen apuvälineenä (semmoisistahan kukkahattutädit riemastuu). Näin ainakin minun lähipiirissäni. Sieltä lienee sitten kummunnut vanhempieni ensireaktio. Pahin järkytys laantui kun kerroin vasta-asukkaistani etteivät he ole mitään piripäitä (viimeisempänä mukaan liittyneen, kaverini, he tiesivätkin kyllä jo jonkinasteiseksi piripääksi). Ehkä ihmisten pitäisi murtautua ulos ennakkoluuloistaan. Toisaalta, paras olen minäkin puhumaan...

Harmikseni joudun tosin myöntämään, ettei tämä kommuunimme välttämättä ole kommuuni laisinkaan, näin niin kuin sanan varsinaisessa merkityksessä. Jonkunlainen yhteisö olisi ehkä faktojen valossa kuvaavin. Löysin todella hyvän artikkelin (tai kirjoituksen, mikälie) koskien todellista kommuuniasumista ja lähinnä sellaisen perustamista. Meille kaikille tuohon yhteisöömme muuttaville tämä on ensikosketus kommuunimaiseen asumiseen. Jokainen on joskus asunut toki jonkun kanssa, mutta ei tällaisessa mittakaavassa. Ihan noin järjestelmällisesti ja tarkasti emme ole suunnitelleet kuin edellä mainitussa kirjoituksessa, mutta suotakoon se tällä kertaa - hypätään rohkeasti vain altaan syvään päähän. Onhan meitä neljä, kyllä jonkun luulisi pysyvän pinnalla.

Tämä tuntemattomaan sukeltaminen on myös varmasti yksi tekijä, jota vanhempani vieroksuvat. Olisi valhetta myöntää, ettenkö itsekin vielä olisi hieman varpaillani asian kanssa. Jännittää nimittäin aika pirusti, olenhan minä sen lähestulkoon joka tekstissä maininnut. Hyvä etten siinä edellisessä lainatussakin. Nyt kun porukat on saatu vakuutettua, pitäisi itse vielä päästä sinuiksi asian kanssa. Mantrat ja muut hokemat esiin...

Hyväähän ne vanhemmat tarkoittivat enkä väheksy sitä millään tasolla, mutta oli se silti hauskaa seurata heidän reaktioitaan ja tunnetilojen vaihteluita. Ensin tuli hienosti hillitty paniikki ja pakokauhu, se lieveni pikkuhiljaa ja tilalle alkoi puskea varovainen hyväksyminen, "onpahan joku vararatkaisu". Nyt hiljattain, eli tällä viikolla mieli oli jo muuttunut niinkin kovasti, että kerroin jo erinäisistä järjestelyistä koskien asumisen eri osa-alueita, eikä vastaväitteitä tullut yhden yhtä. Luulen, että viimeinen hyväksyminen tulee muuttotilanteessa. Voihan se myös nostaa jotain uusia kysymyksiä pintaan, mutta se ei ole minun ongelmani enää siinä vaiheessa. Olen valintani tehnyt ja kannan sen seuraukset.

With great power comes great responsibility. Tällä kertaa ei tosin olla pelastamassa maailmaa, vaan itsemme sekä toisemme.

003 Quote of the day!

Lueskelin eilen viime vuotista blogiani, jonka aika on jo jyrännyt jalkoihinsa, ja löysin sieltä (yhtään kehumatta) erään helmen joka täytyy jakaa uudestaan teidän kanssanne. Aihe on kohdistettu tosin keväälle, mutta otetaan vähän etuja ja valmistaudutaan kohtaamaan kauhua lumien sulaessa. Brace yourselves.

--- --- ---

VMP

10.04.2012 

Terve! Tänään tekee mieli puhua vähän paskaa. Paskasta. Paska, tuo elämäämme helpottava ja tuskastuttava voima, tuo kusen vastakohta, luonnontuote, luonnonvakio. Tarkemmin sanottuna vielä koiranpaska.

Nämä kivat kikkareethan on niin sanotusti pinnalla joka kevät. Aina sama marmatus miten koirankusipaskottajat eivät osaa hoitaa hommiaan ja kerätä koiran omaa lahjaa luonnolle pois kaduilta pyörimästä. Hyvien tapojen mukaistahan se on, en usko että kukaan saa mitään muuta kuin pahan mielen irti siitä, jos tallaa turren vääntämään patukkaan. Itse joskus junnuna leiskautin paljain jaloin melko tuoreeseen läjään, onneksi olin rannalla. Kyllä kai siitä voisi jotain sairasta mielihyvää saadakin, toisaalta.

Kyllä ne pökäleet muakin harmittaa, pakko se on myöntää. Mutta harva tortuista on kuitenkaan keskellä kulkuväylää, suurin osa on kuitenkin pientareen puolella, ainakin täällä päin. Ei siis minun mielestä ole mitään syytä käyttää kaikkea energiaan mielipidepalstoilla tappelemiseen. Ellei sitten ole trollaamassa.

Kyllä sieltä lumen alta paljastuu ikävämpääkin settiä. Nimittäin ihan nämä ihmisjätteet. Ei perkele sitä roskan määrää! Ja jumalauta niitä tupakantumppeja, niitä kyllä sitten riittää! Varsinkin bussipysäkeillä ja tuossa meikäläisen kerrostalon ulko-oven edessä. Paska sentään maatuu, toisin kuin nämä ihmissaastan aikaansaannokset. Tosin kakulillakin kova homma yrittää asfaltilla maatua…

Eli kyllä minun mielestä syytä olisi ihan yhtälailla meillä kaikilla katsoa peiliin tässä asiassa. Voi sen koirankin istuttaa peilin eteen toki. Koirat paskoo, mutta se on täysin luonnollista. Ihmisten olisi hyvä kerätä ne pois. Ihmisten olisi myös hyvä laittaa ne karkkipaperit ja röökiaskit sun muut roskiin suoraan, eikä tantereen ja kunnallisen siivouspalvelun kautta. Tölkeistäkin saa jopa rahaa, kukkuu NAMINAMI! No, onneksi aina voi turvata siihen että Säihkyturpa pelastaa.



Ps. Tänään vedin leukoja tangollani pyöräilykypärä päässä ja tyyny kynnyksen turvana. Voitte veikata, miksi.

002 Mokkuloita ja Viihdettä

Muuttoon on vielä noin kolme viikkoa aikaa. Eilen kirjoitin nimeni sopimukseen, joten on aika alkaa hoitamaan asioita tärkeysjärjestyksessä. Eilinen sohvanmetsästys ei vielä tuottanut tulosta, Jyskin tädit ei tykänneet kun kävimme testailemassa parasta löhösoffaa. Pakkohan sitä ihmisen on istua kun Palokasta asti on kävellyt! No, aikaa onneksi on.

Jos kerran ei sohvalla vielä tärpännyt alkuun, niin puretaan vyyhtiä sitten toisesta päästä. Kävin tänään Elisa Shopitista lunastamassa Viihteen, jotta pääsemme heti tallentamaan Salattuja Elämiä, jotta sohvan tullessa voimme katsoa (sitä ennen ei tietenkään voi, sillä istuin on kaiken ydin). Ja niin, joku varmasti kritisoi Viihteeseen kohdistunutta valintaa, mutta mikäli täytyy välitä 10M netin (36,90€/kk) ja Viihteen vähintään 20M netin sekä lisäherkkujen (39,90€/kk) välillä niin ei siinä montaa kertaa viitsi miettiä. Neljä ihmistä hoitelemassa rahoitusta ja kuluttamassa kaistaa niin kyllä se itsensä maksaa takaisin. Ja tietysti tätähän se Elisa Hobitin väki ensimmäisenä tyrkki syliin. Saatinpa paketissa mukana pussi popcornia, ähäkutti! Helposti elämäni kalleimmat popparit.

Neljästä ihmisestä puheen ollen, saatiin kiintiö tänään täyteen. Etsintä on loppunut, voimanelikko on kasassa. Odotan kyllä elämäni eeppisintä aikaa tästä seikkailusta. Tästä porukasta tullaan kuulemaan. Naapurit ainakin varmasti ihan tarpeeksi, tänäänkin siellä tyhjässä kämpässä pyöriessä ja jutellessa pidettiin varmaan aikamoista mekkalaa, ainakin kuulu sen suuntaista kopinaa yläkerrasta. Ei voinut olla ajattelematta Mr. Hecklesiä. Rest in peace.

Nyt neljännen osapuolen liityttyä jengiin täytyisi blogin kuvausta varmaan muuttaa. Uusi tulokas ehdotti "...eli kuinka elää kommuunissa kolmen naisen kanssa.". Niin, meitähän on siis kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Luulen, että annan kuvauksen olla tuollaisenaan, myö poijjaat ku ollaan niin samasta puusta (kirveellä) veistettyjä. My brother from another mother.

Oikeastaan nyt alkaa olla aika huokaista helpotuksesta. Toisaalta, eihän minulla ole niin kauheat paineet ollut kun olen "vain muuttamassa", mutta nyt kun on poppoo koossa niin ei oikeastaan tarvitse odottaa kuin muuttoa. Yhteyskin kun on jo muuttaessa heti viritetty maailmanlaajuiseen verkkoon. Vielä puuttuu se sohva, sattuisiko kellään olemaan ylimääräistä? Rahaa on mahdollista saada vastineeksi.

Ai niin, pubivisassa kävijät vapiskaa, uusi tiimi on tulossa valloittamaan kulmat.

001 Mistä kaikki alkaa

Kuten kaikki eeppiset tarinat, vaatii tämäkin pohjustusta alleen, jotta tästä saisi kaiken mahdollisen irti. Siispä on pienimuotoisen prologin paikka.

Etsin eräänä päivänä itselleni uutta asuntoa, selailin palstoja ja etsin lähestulkoon kaikki mahdolliset paikat läpi joissa ihmisillä voisi ilmoituksia olla. Tarjontaa on yllättävän paljon, mutta harmi vaan että sitä kysyntääkin on sitten kolme kertaa enemmän. No, ajan kanssa löytyi muutamia ehdokkaita ja joitain yksiöitä kävin katsomassakin. Laitoin myös oman ilmoitukseni listoille, jossa selvitin asunnon tarvettani ja näin, aivan normaalisti. Kaikki löytämäni tai minulle tarjotut joko menivät jollekin muulle, olivat huonolla paikalla, olivat kalustettuja tai muuten vaan jonkun yli keski-ikäisen Karin omakotitalon yläkerrassa (jossa on muuten pesutilat keskikerroksessa) keskellä vehreintä Köhniötä. Olipa siellä tyylitietoisesti yksi umpihomeinenkin. Jännittäviä asumuksia ihmisillä löytyy, totta vie.

Sitten silmääni osui ilmoitus joka pysäytti hetkeksi. Luin sen muutamaan kertaan läpi. Jäin miettimään. Minähän siis hain yksiötä, mutta leikilläni olin miettinyt että olisipa jännää asua jonkun kanssa tai jollain porukalla kimppakämpässä. Olihan siitä kuitenkin kavereiden kesken joskus läppää heitetty. Tämä kyseinen ilmoitus sai miettimään vaihtoehtoa oikeasti.

Ajattelin että no helvetti, eihän siinä mitään häviä. Pistin soittaen, ei vastausta. Pistin soittaen uudestaan myöhemmin, ei mitään vieläkään. Seuraavana päivänä taisin vielä kerran kokeilla, mutta ei mitään. Siinä vaiheessa ajattelin, että no, varavaihtoehtonahan se vähän niin kuin olikin. Jäi se silti vähän kalvamaan. Niinpä pistin vielä seuraavana päivänä sitten sähköpostia annettuun osoitteeseen ja kuinka ollakkaan, siihen tulikin vastaus! Toivo ei ollutkaan heitetty.

Vastaus oli kokolailla ilmoituksen mukainen, hyväntuulinen ja sai minut tuntemaan siltä, että sähköpostini onnistui siinä missä pitikin - olla erilainen ja erottuva. Minähän en kauheasti tykkää kirjoittaa virallista tekstiä, niinpä viestinikin oli eräänlaisessa proosamuodossa. Eihän tässä nyt työtä olla kuitenkaan hakemassa.

Ilmoituksessa siis kaksi tyttöä etsi kahta muuta asukkia muodostamaan neljän hengen kimppakämpän, eräänlaisen kommuunin. Ilmoittaja sai viestini, ja käski kysymään lisää toiselta ilmoittajalta, mikäli kysyttävää olisi. No totta hitossa kysyttävää löytyy, niinpä soitin. Turistiin niitä näitä, perusjutut mitä tällaisiin nyt kuuluu ja vähän jotain muutakin. Saatiin aikanaan näyttö sovittua, joten sitä sitten jäin innolla odottamaan.

Koitti kohtalon päivä, kävin sinä sunnuntaina kahdessa näytössä, joista toinen oli tämä kyseinen kimppakämppä. Ensin katsastin yksiön (joka oli samassa rakennuksessa), jonka jälkeen tulin katsomaan missä tässä kimppa-asumisessa on oikein kyse. Tökin hieman tikulla mihin oikein olisin itseäni mahdollisesti pistämässä. Se oli aluksi melkein jopa hieman pelottavaa.

Täytyy kuitenkin myöntää, että ei mennyt kauan kun tunsin olevani oikeassa paikassa. Se asunto tuntui kaikista eniten kodilta. Johtuu hyvin paljon siitä, miten minut otettiin vastaan. En muista pitkään aikaan saaneeni niin iloista vastaanottoa entuudestaan tuntemattomilta ihmisiltä. Nämä kaksi kaverusta olivat aurinkoisia ja avoimia, eikä aikaakaan kun juttua lensi kuin viimeistä päivää. Aivan kuin olisimme tunteneet jo vaikka kuinka kauan. Olin oma itseni ja sain sillä uusia kavereita. Ällistyttävää. Eikö se vaadikaan sen enempää?

Ei sitä valintaa montaa kertaa tarvinnut miettiä. Jos löytää ihmisiä, joiden kanssa tulee todella hyvin toimeen, niin miksi ei tarttuisi tilaisuuteen? Minä tartun. Tämä on kokeiltava. Minulla on tästä todella hyvät fiilikset, vaikka muutto onkin vasta kuun vaihteessa. En millään malttaisi odottaa!

Tämä kaikki on tapahtunut kahden viikon sisään, joista olemme tunteneet nyt nelisen päivää. Se on ollut hienoa aikaa.