011 We wrote our names in blood

Ha! Luulitte varmaan, että olin unohtanut pitäväni blogia kommuunikokemuksistani! Sorry boys and girls, olitte väärässä. Mikä alkoi irtiottona ja taukona kirjoittamisesta päätyikin huomaamatta asuinkumppaneiden (ja tietenkin myös oman) elämisen havannointiin, mutta myös asunto yhdeksään näin yksikkönä. En voi millään muotoa väittää, etteikö se olisi ollut kiehtovaa.

Taustatietona niille, jotka eivät minusta enempää tiedä, olen asunut vanhempieni luona ikävuoteen 19 saakka. Tämän maailman turhimpiin ikiin luokiteltavan vuoden aikana kävin armeijan ja muutin syksyllä juuri ennen syntymäpäiviäni Jyväskylään koulun takia, mutta en suinkaan yksin. Nyt opiskelen kolmatta vuotta edelleen samassa koulussa ja tästä ajasta olen asunut yksin noin... kolme tai neljä kuukautta, karkeasti arvioiden. Tai no sanotaan viisi, siinä on jo vähän puskuria. Nyt siis asun kolmen muun ihmisen kanssa ja toista kuuta. En siis ehkä ole paras vertaamaan kokemuksiani yksiöasumiseen, mutta teen sen minkä voin. Missä minulla ei ole kokemusta, siitä on mielipiteitä.

Koska tästä voi helpostikin tulla melko pitkä teksti, riippuen siitä miten pitkästi jaksan kirjoittaa ja miten paljon muistan (edellisestä pätkästä on jo aikaa kuukausi ja viikko), en pidennä tätä lisää laittamalla kuvia, teen erillisen kuvapostauksen myöhemmin. Yritän jakaa tekstin myös alaotsikoilla selkeämpiin osiin, tosin järjestys tuskin on kronologinen, joten yrittäkää pysyä pomppivan kirjoitustyylini perässä. Onneksi olen kirjoittanut otsikkoehdokkaita ylös sitä mukaa kun niihin olen törmännyt, nyt niistä törsätään valtaosa. Pisteitä niille, jotka keksivät mistä osa niistä juontaa juurensa!

Selvä. Aloitetaan.

I puked the day away

Ensimmäiset tuparit pidettiin torstaina 7.2., jolloin oli myös poikkitieteelliset haalaribileet sekä Anna Abreun 23. syntymäpäivä. Onnea kaikille! Nämä juhlat oli siis meille "hybridibileet", juhlistimme uutta kämppää sekä etkoilimme poikkareita. Abreun Anna, tämä muutamien vuosien takainen Idols-taskuraketti, jäi tosin ilman kutsua tällä kertaa vaikka kakkuakin oli tarjolla, sori!

Koska asunnossamme tosiaankin asuu neljä ihmistä, on täällä lääniäkin riittävästi. Niinpä on helppo saada kekkerit karkaamaan käsistä osallistujamäärän suhteen. Fear not, paljastan jo nyt että kaikki meni kyllä ihan hyvin, vaikka sakia olikin pitkälti yli kaksikymmentä henkeä. Vaikka poikkarietkot nämä pippalot omalta osaltaan olivatkin, eivät kaikki niihin baardeihin menneet/päässeet. Itse olin yksi näistä, en innostunut siitä väenpaljoudesta joten menin oman hieman randomgeneroidun kaveriposseni kanssa niinkin hienoon juottolaan kuin Bar Explosiveen, josta pääsin johonkin aikaan jotain kautta raahauduttua kotiin asti. Oma kokemukseni bileistä: positiivinen. Krapulakin oli muistaakseni aika marginaalinen. Huoneiston siisteys oli sitten toinen vähän eri stoori, ei ollut varsinaisesti sotkuista, mutta sekalaista kylläkin. Kiitos ihmiset pulloista ja tölkeistänne!

Jälleen taustatietoja ne unohtaneille. Helmikuun ajan eräässä huoneistamme asui Seniori, jonka nyt maaliskuussa korvasi Juniori (aikaisemmissa Waldo). Siksi kahdet tuparit. Ja koska tykkäämme bilettää, muistimme myös ottaa osaa Seniorin poismuuttoon eräänlaisen "viimeisen illanvieton" merkeissä. Välissä sitten kerkesimme tekemään tietysti kaikenlaista.

We were not afraid to lose ourselves

Tupareiden jälkeen, olisikohan ollut lauantaina (ei sentään dagen efterinä), lähdimme hakemaan pullorahoilla tarjousahkioita Hong Kongista. Nyt, mehän asumme keskustassa, yläkaupungilla. Lähin, ja Jyväskylän ainut Hong Kong sijaitsee Palokassa, joka on noin kuusi kilometriä tästä Kauppakadun turvapaikasta. Aluksi juttu oli pelkkä vitsi, mutta sitten joku meni sanomaan että no lähdetään, eikä siinä sitten muu auttanut. Ahdistus oli matkassa heti ensimetreiltä lähtien. Tai sitten se oli se valtava pullosäkki, jota kannoimme Seniorin kanssa. Kun pääsimme pulloista eroon, alkoi matkanteko helpottaa, mutta matkaa oli silti vielä vaikka kuinka paljon. Onneksi sää oli puolellamme, joten askel taittui melko rivakkaan.

Takaisin tullessa meillä oli ahkiot, joita olimme lähteneetkin hakemaan. Emme unohtaneet matkalla! Kuitenkin, kun lähdimme tarpomaan kohti keskustaa, lumisade oli yllättänyt. Ei mikään mahdoton, mutta sen verran että vähän lässäytti tunnelmaa. Heti parkkipaikalta pois päästyämme alkoi ahkioilla perseily. Siellä oltiin jalkakäytävällä kättä jalkaa kohti taivasta. Sen jälkeen tuli kilpaa vetämistä, joka johti meidän poikien letkotteluun pulkissa, sillä välin kun tytöt hoitivat kävelyn. On niilläkin papua.

Matkalta ostimme tarpeet tehdä tortilloja, joilla palkitsisimme itsemme rankan matkan päätteeksi. Näin teimme, jonka jälkeen minun piti samoilla lämpöisillä lähteä ystäväni tupareihin. Olin poikki, mutta kun sain hieman promillea suoneen, alkoi menojalka vipattaa. Jälleen selvisin pienellä tärinällä seuraavana päivänä.

Backpack is all that he knows

Loppukuusta söimme ns. viimeisen aterian Seniorin kunniaksi. Seniori oli muuttamassa pois. Seniori asui kanssamme kuukauden. Silti jokainen meistä ystävystyi Seniorin kanssa todella hyvin. Tilaisuudella oli siis oma harmillinen puolensa, mutta teimme siitä silti iloisen tapahtuman. Olihan Seniori jäämässä Jyväskylään, ja uusi kämppäkin löytyi aivan täydelliseltä paikalta! Asuntomme toisesta päästä on nimittäin näköyhteys tähän uuteen asumukseen.

Jälleen kerran tortilloja, sekä läjä yllätyksiä viimeisen illan kunniaksi, tietenkään muutamaa jekkua unohtamatta. Se oli hyvä ilta.

Samasta maljasta myrkyt ja mehukatit

Sitten heti maaliskuun alusta saapui toiset tuparit. Nyt oli Juniori messissä. Muutto hoidettiin torstaina kuin pomot ja lauantaina oltiinkin jo valmiita juhlimaan! Tällä kertaa ei ollut etkoilua tai mitään muutakaan sivubisnestä, vaan suoraa tykitystä nestemäisessä muodossa. Siltikin ihmisiä ilmaantui paikalle jälleen yli toistakymmentä. Meidän bileet rokkaa.

Taaskaan ei saatu aikaan mitään mullistavaa kommellusta tai muutakaan mainitsemisen arvoista, muuta kuin sen, että kutsulista oli muutamilta osin hieman yllättävä ja ehkä vaivaannuttavakin, mutta eihän se mitään estänyt. Kikkailtiin ja laitettiin keittiöön kamera tallentamaan tapahtumia joka kymmenes sekunti. Bileet alkoivat kuuden jälkeen ja loppuivat herra ties milloin, mutta kuvia kertyi vajaa kolmetuhatta. Plus siihen lisäksi vielä ne noin viisisataa jotka oli otettu toisella kamerallani. Kyllä siinä oli selaamista kerrakseen... Mutta muutamia hyviä räpsyjä kortille tallentuikin.

Ilta jatkui taas keltä minnekin, itse menin luottoporukalla Freetimeen, jonka anti oli sitä mitä siltä odotinkin. Tosin se joku ilmeisesti uusi Angry Birds -possujuoma oli todella karmivaa. Nimensä veroista, possuille se voisi kelvata. Ei pahalla. Taas yksi esimerkki ylituotteistamisesta vihaisten lintujen osalta.

Mäkkärin yösafkat haltuun ja kotiin nukkumaan. Olo oli aamulla seesteinen kun herätettiin aivan ilman syytä liian aikaisin ja sitten vielä alettiin popittamaan päälle. Viereisessä huoneessa ei yöpynytkään se kenen luulin siellä yöpyneen... Onneksi sohvapöydällä minua tervehti puolikas Big Bacon -hampurilainen. Olin taas onnellinen.

To scream without a sound

Kun edellisten juhlien siivo oltiin saatu selvitettyä, tuli taas uudet poikkitieteelliset. Onneksi tupareissa oli ihmiset lahjoittaneet sohvapöytäni täytteeksi alkoholillisia juomia, joita pääsin nauttimaan muiden seurassa, sillä enhän muuten olisi täällä kestänyt. Ei ollut missään vaiheessa tarkoitus edes osallistua koko tapahtumaan. Mutta niin vain kävi, että taas oli tupa täynnä voimajuomaa hamuavia entisaikojen nuorison irvikuvia, jälleen kerran yli sen parinkymmenen. Kolmannet karkelot, ja kolmas kerta kun asunnossamme on käynnissä jyväskyläläisopiskelijavastine Mardi Gra'alle (varma taivutusvirhe, korjatkaa!).

Tällä kertaa tosin alkoi jopa tapahtuakin. Kolmessa eri huoneessa soi kolme eri musiikkityyliä, joten asetelma oli kuin yökerhossa. Äänenpainekin oli verrattavissa (ilmeisesti), sillä me asumme neljännessä kerroksessa ja kuudennesta kävi joku kyttäri valittamassa ettei tämän rapun elämä ole ollut entisensä meidän muuttamisen jälkeen. No, jos tässä on ennen asunut reilusti yli keski-ikäisiä ihmisiä, ei voi olettaa, että neljä opiskelijaa vain istuisivat hiljaa kiikkutuoleissaan kutomassa sukkaa tai pannunalusia Yle Suomen pauhatessa taustalla, tehden illalla tietä Kauniille ja rohkeille. Eikä kellokaan ollut kuin vasta puoli kymmenen.

Tietenkin olimme asiallisia ja hiljensimme musiikkia tuntuvasti, jopa sammutimme jostain huoneesta. Porukka oli pikkuhiljaa muutenkin alkamassa lähteä, mutta nyt se tapahtuma sai hieman puhtia. Kello oli silti yli yhdentoista, kun viimeisetkin olivat häipyneet. Toisaalta, olihan se ihmismääräkin aika kunnioitettava.

Poikkeuksellisesti vain yksi asunto yhdeksän vahvuudesta poistui ravitsemusliikkeeseen jatkamaan iltaa oman entouragensa kanssa. Muut jäivät nukkumaan kuin vauvelit. Kunnes...

Aamuyötä piristi erään tutun juhlijan yllättävä saapuminen yökylään. Anteeksi hidas vastaus ovisummeriin!

Keittiöpedot

Miespuoliset lukijat, oletteko kuulleet myyttiä siitä, että tytöt puhuvat asioista keskenään? Naispuoliset lukijat, voitteko vahvistaa tämän? Näin nimittäin on. Voi herranjumala, näin on. Aiheista en sano mitään, eikä niillä ole mitään väliä, sillä oli se sitten mikä tahansa, saadaan siitä kalabaliikkia aikaiseksi. Joskus se on todella ylitsevuotavaa kuunnella sivusta sitä pulinan määrää, mutta olen löytänyt siitä kiehtovan puoliskon. Koska yritän olla rikkomatta yksityisyydensuojaa, en kuuntele mistä he puhuvat, mutta hyvin usein on vaikea silti olla kuulematta, että nyt taas poristaan. Muutamia keissejä olen kylläkin ilennyt hieman havainnoida, ja joihinkin minut on päästetty sisään. Halusin tai en.

Kiehtovaa tämä kaikki on siinä mielessä, että jos jossain, niin tässä huomaa eron miesten ja naisten hengenlahjoissa. Tai oikeastaan, enpä poljekaan omaa sukupuoltani yhtään syvemmälle suohon kuin missä se jo on. Ei puhuta hengenlahjoista, vaan lähinnä niiden tuotoksien ulosannista. Nimittäin suomalainen mieshän ei puhu eikä pussaa, perkele. Ei siitä varmaan kyllä haittaa olisi, vaikka niin tekisikin. Ehkä tämän myötä opin itsekin joskus vielä sanomaan sanottavani.

Naiset analysoivat. Tekoja mietitään ja myönnytellään tai vastustetaan, riippuen siitä kuka on tehnyt, mitä ja milloin. Joskus naiset myös tuomitsevat, mutta antavat myös mahdollisuuksia, sekä hieman siimaa. Mutta auta armias, jos et käytä näitä avuja hyödyksesi. Olet taso, joka on kiertynyt itsensä ympäri akselinsa suuntaisesti. Eli ruuvattu, screwed, kusessa. Tosin olet sitä jo puolimatkassa, jos olet päästänyt itsesi tähän tilanteeseen.

Älä koskaan ota naisia selviönä. Älä koskaan tee kauheuksia heille, sillä heillä on aikamoinen tukiverkko, siinä missä itselläsi on vain jääkaapillinen kylmää kaljaa sekä televisio. On jo riittävän paha, että saat paskaa niskaan yhdeltä, mutta hyvin äkkiä voi ruveta ropisemaan muiltakin suunnilta. Naisten verkosto on kuin hämähäkin seitti. Vaikuttaa heikolta, mutta on suhteessa lujempaa kuin teräsvaijeri.

Ontuva metafora.

Elämä näiden toisen sukupuolen edustajien kanssa on jatkuvaa oppimista. Siihen täytyy vain suhtautua oikealta kantilta. Välillä tosin kun kuulee saman asian käytävän läpi kymmenettä kertaa, alkaa itkettää. Ja ne kyyneleet ovat verta.

My friends say I should act my age

Muistatteko vielä ne pulkat, eli ahkiot jotka haimme? Ne ovat päässeet käyttöön. Sen melkein kuukauden ne lojuivatkin varastossa lähes käyttämättöminä, kunnes toisten tupareiden jälkeen oli niin hunajainen keli, että läheinen Harju suorastaan huhuili Junioria ja minua laskemaan jäisille, auringon siloittamille rinteilleen. Niinpä krapulaa uhmaten ja sydän pamppaillen säännöllisen epäsäännöllisesti puin päälleni rintavaljaat kameraani varten ja vaaleanpunaiset pulkat kourassa nousimme mäen harjalle.

Oh yes, tilanne oli kaapattava liikkuvan kuvan muotoon, kovimmat eläjät ovat näitä koosteita jo nähneetkin. Niitähän on kaksi yhteensä kahdelta eri kerralta, vaikkakin tähän mennessä olemme käyneet jo neljä kertaa laskemassa viikon sisään. Joka kerralla kameroiden kanssa. Kolmas video alkaa tässä piakkoin olla työstön alla ja uutta matskua kuvaamme, kunhan ensin toivumme vanhoista vammoistamme. Vanhuus ei nimittäin tule yksin. Enää ei ole niin kumista tehty kuin ennen. Ekalla kerralla mentiin reikä päässä, mutta se meni krapulasta johtuvan arviointikyvyn puutteen piikkiin. Sen jälkeen on ollut rannetta, kättä, jalkaa, persettä ja selkää kipeänä. Tällä hetkellä kierrossa on molemmilla olkapään kivut, Juniorilla jalka vielä jonkin verran hellänä ja itselläni pieniä kipuja kyykistellessä.

Kalustoakin olemme uskaltaneet uusia. Pinkit ahkiot ovat historiaa (toinen ihan oikeasti, ollaan oikeesti pahoillaan!). Nyt tilalla on teräsjalaksin varustettu pulkka sekä tämän ikäiselle ja kokoiselle liian vaaralliseksi todettu vanha Stiga paremmin tähän tarkoitukseen sopivaksi tuunattuna.

Vaikka tähän postaukseen ei pitänyt tulla visuaalisia avuja, on minun pakko tehdä poikkeus tähän loppuun. Erään meitä rinteessä jututtaneen mummon sanoin: "Sinähän lensit kuin ohjus!"

Tässä rankan työn tuotos - GoBros, olkaa hyvä.

Part. 1

Part. 2