Selevä. Haasteella lyötiin (kiitos Riina tästä), jo varmaan viikko sitten, mutta en ole kerennyt tätä vielä laittamaan alulle. Harmikseni joudun vain myöntämään, etten pysty täyttämään kaikkia noita alla mainittuja kriteereitä. Olen verrattain uusi kirjoittaja, joten bloggarikavereita/-tuttuja ei ole montaa ja ne jotka sellaisia ovat, on joko jo haastettu tai omistavat yli 200 lukijaa. Oikaisen tehtävänannosta rankalla kädellä. Pahoitteluni!
"Haasteen tarkoitus on löytää uusi blogeja ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen. 3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille. 4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa. 5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut. 6. Ei takaisin haastamista."
11 asiaa meikäläisestä
1. Ahdistuneen koukuttunut sosiaaliseen mediaan, vaikka Facebook onkin perseestä.
2. Omistan pelejä enemmän kuin kerkeän pelata läpi.
3. En ole hyvä pitämään suutani kiinni oikein missään tilanteessa.
4. ...mutta kun pitäisi asiaa puhua, saatan jäätyä.
5. Kiroilen ehkä hieman liikaa.
6. Yökukkuja.
7. En niin hauska kuin luulen olevani, mutta vähintään itseäni nauratan. Eikös se riitä?
8. Juntti.
9. Lukemaan opittuani olen lukenut lähes kaikki siitä lähtien ilmestyneet Aku Ankka -lehdet (normaalit, ei Sarjisekstra, missattu määrä muutaman kymmenen luokkaa koska inttiaika).
10. Selaan netistä paljon kissakuvia.
11. Herkut ovat heikko kohtani.
Vastaukseni haastekyssäreihin
1. Oletko neuroottinen jonkun suhteen?
Kyllä, monenkin asian suhteen vaikken itse sitä ehkä myönnäkään. Kysymys jättää tulkinnanvaraiseksi onko kyse materiasta vai... No mutta jos jotain pitäisi mainita niin kännykkä. Aina mukana. Aina yhteys päällä. Surullista.
2. Mikä tavara on sinulle tärkein, jonka omistat?
Näitä löytyisi useampikin. Jokainen on omalla tavallaan tärkeä, ei niitä oikein voi rankata. En osaa tärkeintä mainita, mutta aikoinaan papalta saatu kompassi on mukava muistutus menneistä ajoista ja omalla tavallaan kaikista isovanhemmista.
3. Kuinka paljon aikaa tarvitset kouluun/töihin lähtöön herättyäsi?
No aikaahan tulee varattua kyllä ihan rutkasti, reilu tunti yleensä joka aamu. Suurin osa siitä tosin menee torkuttamiseen nykyään kun ei enää tarvitse linja-autolla liikkua. Olen huomannut selviäväni kyllä sängystä kouluun asti puolessakin tunnissa.
4. Minkä artistin keikalle lähtisit tältä istumalta jos saisit liput?
Taas näitä arvottamiskysymyksiä, olen niissä tosi huono! Noo... Viime marraskuussa tuli käytyä katsomassa Evanescence ja The Used Lontoossa, sen voisin tehdä ihan milloin vain uudestaan.
5. Omaatko lävistyksiä?
En. Enää. Vuonna 2010 oli huulessa lävistys alhaalla vasemmalla puolella. Peruspalloa ja kartiota, mutta rengas vei kyllä loppujen lopuksi voiton. Tuntijoille tiedoksi, kirurginterästä ja 1,6mm.
6. Mitä täytteitä otat yleensä pizzaasi?
Riippuu onko kra... Krhm siis heikko olo, kiire vai onko pelkkää herkuttelua. Ei mitään lempparimerkkiä ja mallia ole, mutta suosikkeja on jauheliha, kebab, salami ja jalapeno.
7. Pahin pelkosi?
Lähtökohtaisestihan minä en pelkää mitään. Hukkuminen nyt on ainakin yksi pahimmista. Ei se tosin ole estänyt päätöntä kohellusta vesistöjen läheisyydessä.
8. Kulta/hopea (lähinnä koruissa)?
En käytä juurikaan, mutta laatikosta löytyy kyllä kaksi hopeista Suomileijonaa (tietenkin). Loput taitaakin olla nikkeliä tai vastaavaa.
9. Kuljetko julkisilla vai omalla menopelillä?
Enää en kummallakaan. Molempiin löytyy kyllä avut, vaikkakin bussikorttikin on ollut lataamatta jo hollin aikaa ja autokin Jäppilässä talviteloilla.
10. Maaseutu/kaupunki?
Molempi parempi, mutta toisaalta olen (tai ainakin yritän olla) jonkinasteinen sosiaalielämän elitisti ja siihen tarkoitukseen sopii kaupunki paremmin. Aina välillä tosin tulee kaivattua takaisin maaseudun rauhaan edes hetkeksi, viimeksi tänään kun näin Facebookista tuttavaltani kivan kuvan haukasta. Ja tietysti aina välillä kun iltaisin katsoo taivaalle, eikä näekään tähtiä.
11. Haluatko oman perheen?
Aikanaan sitten... Ei nyt istuteta aikaista sukupolvea edustaville sukulaisille mitään kummaa ajatusta päähän vielä tässä vaiheessa.
Olipa jotkut vaikeita! No mutta koska tämä nyt jäi tarkoitustaan tyngemmäksi, annankin pallon teidän käsiinne. Vastailkaa ylläoleviin kysymyksiin mieltymyksenne mukaan ja tietenkin voitte kysyä minulta jotain, mikä ei tässä käynyt ilmi. GO!
Hyvää palmusunnuntaita, virpojat! En lähtenyt kiertämään ovia, vaikka kieltämättä ajatus kiehtoikin. Ei niin kova namin nälkä ole sentään. Oletteko itse käyneet virpomassa, tai ovatko lapsenne, kummilapsenne tai muuten vaan naapurin kakrut huiskuttaneet teille risuja?
No, tämä ei ollut agenda josta aioin tällä kertaa raapustella. Nimittäin viime kirjoituksessa sivusin omia asumisjärjestelyitäni, joten voisin niitä valottaa hieman enemmän tänään. Aloin hyvän sään kunniaksi fiilistelemään asioita ja kyllähän nuo eletyn elämän merkkipaalut, eli vanhat asunnot, myös pyörivät mielessä.
Jos aloitetaan ihan alusta, niin minähän olen itse asiassa asunut aika monessa paikassa. Ennen kun täytin 17, olin asunut kolmella eri paikkakunnalla. Muuttamatta kertaakaan. Mitä?
Yksinkertaista, itse asiassa. Ensin oli Jäppilä, joka yhdistyi vuonna 2004 Pieksänmaaksi, joka yhdistyi Pieksämäeksi vuoden 2007 alussa. Joka tapauksessa, koen aina olevani ja olleeni jäppiläläinen, enkä niinkään varsinkaan pieksämäkeläinen (no offense). Vielä tarkemmin sanottuna Käpryltä.
Tämän faktan siivittäminä pääsemmekin vielä jännittävämpään knoppitietouteen. Vartuin siis Jäppilässä Käpryn kylällä, josta muutin Jyväskylään. Jyväskylässä olen asunut yhteensä viidessä eri kaupunginosassa. Aluksi Kortepohjassa viikon tai kaksi, ennen kuin saimme asunnon Kuokkalasta, josta muutin kaiketi korkeimmalle paikalle jossa olen tähän mennessä asunut (merenpinnasta mitattuna) eli Keltinmäkeen. Sieltä yhdistyimme Kirriin, jonka jälkeen vaelsin omia polkujani Keskustaan, Kauppakadulle. Huomaako kukaan mitään erikoista? Jospa harjoitan tekstinkäsittelyä. No, prosessi ei näkynyt teille ja kikka paljastui ennen aikojaan, mutta joka tapauksessa tämä fakta on naurattanut minua monesti. Olisiko tämä sitä kohtalon johdatusta? Tai karmaa?
Kaivetaanpa syvemmältä. Jos ajatellaan katujen nimiä, joissa olen asunut, kolmen ensimmäisen Jyväskylä-asuinpaikan tiennimien ensimmäiset kirjaimet muodostavat yhdistelmän TSH, joka taasen juontuu sanoista Taru Sormusten Herrasta. Melko eeppistä.
Jos ensimmäisen varsinaisen asuntoni huoneiston numerosta vähennetään sen katunumero, ja lisätään nykyisen katunumero, saadaan 23. Ja tämä lukuhan aiheuttaa joillekin kaikenlaisia tuntemuksia, vaan tuntuupa tuo tulevan aika monesta muustakin yhteydestä kuin vain salaliittoteorioista.
Jos Googlen karttoihin laittaa reittihakuun kaikki nuo paikat järjestyksessään, saa aika hämmentävän sekamelskan. Kai sitä voisi luonnehtia vääristyneeksi ja kellahtaneeksi Otavaksi. No ei kyllä itse asiassa, nyt kun tarkistin uudestaan. Mutta paikkojen välille tulee kyllä 41 kilometriä matkaa, joka taittuisi Googlen mukaan 51 minuutissa.
Näitä kaikkia paikkoja on todella vaikea pistää minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen, sillä vaikka itse asunto tai sijainti olisikin perse, on siellä silti aina omanlaisiaan ja tietyllä tavalla tärkeitä muistoja. Jokaisessa on omat hyvät ja joissain vähän ehkä huonompiakin. Listaamaan en siis rupea, sillä se sattuisi liikaa aivoihin. En jaksaisi rasittaa ajattelulihasta.
Tosin voin kyllä paljastaa huonoimman paikan tähän mennessä, sillä sillä on oma huumoriarvonsa. Ei sitä liene vaikea arvata. Keltinmäki! Kaukana kaikesta (vaikka Kirri oli kauempana, tuntui tuolla silti eristyneemmältä), eikä mitään jännää monen kilometrin säteellä. Paitsi Keskussairaala parin kilometrin päässä. Talo oli ajalta kun setä lampun osti ja seutu oli täynnä mamuja (noniin, nyt olen siis leimattu rasistiksi mutta asia ei ole näin sillä minulla ei ole juurikaan heitä vastaan mitään, vaan enemmänkin niitä muutamaa mätää omenaa, jotka pilaavat koko joukkion maineen). Samassa kerroksessa asui muutama espanjalainen opiskelija ja pitihän se arvata, että heidän lempitouhuaan oli katsoa jalkapalloa KOVAA ja huutaa KOVAA. Yläkerrassa piestiin pariskunnan nainen, jossain asunnossa laukesi palovaroitin aamuyöstä vaikka kukaan ei ollut kotona ja pisteenä iin päällä (tämä on oikeasti paras kohta), kämpän sisälämpötila oli noin 16-18 astetta. Asunnon ainut toimiva patteri oli vessassa, joten ainakin tavaraa toimittaessa oli lämmin. Harmi vain, että tämäkin patteri oli on-off mekaniikalla toimiva. Joko kylmä kuin sohjokauha tai kuuma kuin hella kutosella. Suihku oli kummallinen allas, joka piti aivan #¤%£€ kovaa meteliä aina peseytyessä. Ajatelkaa, että seisotte rankkasateella pelkän peltikaton alla. Siltä luultavasti alakerran naapurissa kuulosti. Niin ja keskustasta kotiinpäin saapuessa koko matka oli ylämäkeä, eikä ihan leppoista nousua ollutkaan. Oi niitä aamuyön tunteja, kun kävelin baarista kotiin...
Tulipa mieleen, melkein kaikilla kämpillä on muutakin yhteistä kuin kaupunginosien nimien ensimmäisen kirjaimen yhtäläisyys. Kaikissa on naapuri soittanut pianoa. Noh, Kirrissä ei soinut piano, vaan toisella puolella pikkupoikien turvat ja toisella nuoren miehen (ilmeisesti) DJ-vehkeet. Kuokkalassa yläkerran naapuri osasi soittaa aika hyvin, Keltinmäessä naapuri soitti tosi hyvin ja nyt täällä keskustassa ehkä osataan soittaa, mutta en oikein tiedä. Sieltä kuuluu kyllä aina satunnaisia sointuja, mutta sitten soitanta muuttuu ripuliksi. Olen selittänyt itselleni, että sen on pakko mennä niin, jotta joka kerta kun armas naapuri alkaa soittamaan, hyökkää jostain kissa tallustamaan koskettimilla. Harmi, ettei lopputulos ole Keyboard Cat.
Ha! Luulitte varmaan, että olin unohtanut pitäväni blogia kommuunikokemuksistani! Sorry boys and girls, olitte väärässä. Mikä alkoi irtiottona ja taukona kirjoittamisesta päätyikin huomaamatta asuinkumppaneiden (ja tietenkin myös oman) elämisen havannointiin, mutta myös asunto yhdeksään näin yksikkönä. En voi millään muotoa väittää, etteikö se olisi ollut kiehtovaa.
Taustatietona niille, jotka eivät minusta enempää tiedä, olen asunut vanhempieni luona ikävuoteen 19 saakka. Tämän maailman turhimpiin ikiin luokiteltavan vuoden aikana kävin armeijan ja muutin syksyllä juuri ennen syntymäpäiviäni Jyväskylään koulun takia, mutta en suinkaan yksin. Nyt opiskelen kolmatta vuotta edelleen samassa koulussa ja tästä ajasta olen asunut yksin noin... kolme tai neljä kuukautta, karkeasti arvioiden. Tai no sanotaan viisi, siinä on jo vähän puskuria. Nyt siis asun kolmen muun ihmisen kanssa ja toista kuuta. En siis ehkä ole paras vertaamaan kokemuksiani yksiöasumiseen, mutta teen sen minkä voin. Missä minulla ei ole kokemusta, siitä on mielipiteitä.
Koska tästä voi helpostikin tulla melko pitkä teksti, riippuen siitä miten pitkästi jaksan kirjoittaa ja miten paljon muistan (edellisestä pätkästä on jo aikaa kuukausi ja viikko), en pidennä tätä lisää laittamalla kuvia, teen erillisen kuvapostauksen myöhemmin. Yritän jakaa tekstin myös alaotsikoilla selkeämpiin osiin, tosin järjestys tuskin on kronologinen, joten yrittäkää pysyä pomppivan kirjoitustyylini perässä. Onneksi olen kirjoittanut otsikkoehdokkaita ylös sitä mukaa kun niihin olen törmännyt, nyt niistä törsätään valtaosa. Pisteitä niille, jotka keksivät mistä osa niistä juontaa juurensa!
Selvä. Aloitetaan.
I puked the day away
Ensimmäiset tuparit pidettiin torstaina 7.2., jolloin oli myös poikkitieteelliset haalaribileet sekä Anna Abreun 23. syntymäpäivä. Onnea kaikille! Nämä juhlat oli siis meille "hybridibileet", juhlistimme uutta kämppää sekä etkoilimme poikkareita. Abreun Anna, tämä muutamien vuosien takainen Idols-taskuraketti, jäi tosin ilman kutsua tällä kertaa vaikka kakkuakin oli tarjolla, sori!
Koska asunnossamme tosiaankin asuu neljä ihmistä, on täällä lääniäkin riittävästi. Niinpä on helppo saada kekkerit karkaamaan käsistä osallistujamäärän suhteen. Fear not, paljastan jo nyt että kaikki meni kyllä ihan hyvin, vaikka sakia olikin pitkälti yli kaksikymmentä henkeä. Vaikka poikkarietkot nämä pippalot omalta osaltaan olivatkin, eivät kaikki niihin baardeihin menneet/päässeet. Itse olin yksi näistä, en innostunut siitä väenpaljoudesta joten menin oman hieman randomgeneroidun kaveriposseni kanssa niinkin hienoon juottolaan kuin Bar Explosiveen, josta pääsin johonkin aikaan jotain kautta raahauduttua kotiin asti. Oma kokemukseni bileistä: positiivinen. Krapulakin oli muistaakseni aika marginaalinen. Huoneiston siisteys oli sitten toinen vähän eri stoori, ei ollut varsinaisesti sotkuista, mutta sekalaista kylläkin. Kiitos ihmiset pulloista ja tölkeistänne!
Jälleen taustatietoja ne unohtaneille. Helmikuun ajan eräässä huoneistamme asui Seniori, jonka nyt maaliskuussa korvasi Juniori (aikaisemmissa Waldo). Siksi kahdet tuparit. Ja koska tykkäämme bilettää, muistimme myös ottaa osaa Seniorin poismuuttoon eräänlaisen "viimeisen illanvieton" merkeissä. Välissä sitten kerkesimme tekemään tietysti kaikenlaista.
We were not afraid to lose ourselves
Tupareiden jälkeen, olisikohan ollut lauantaina (ei sentään dagen efterinä), lähdimme hakemaan pullorahoilla tarjousahkioita Hong Kongista. Nyt, mehän asumme keskustassa, yläkaupungilla. Lähin, ja Jyväskylän ainut Hong Kong sijaitsee Palokassa, joka on noin kuusi kilometriä tästä Kauppakadun turvapaikasta. Aluksi juttu oli pelkkä vitsi, mutta sitten joku meni sanomaan että no lähdetään, eikä siinä sitten muu auttanut. Ahdistus oli matkassa heti ensimetreiltä lähtien. Tai sitten se oli se valtava pullosäkki, jota kannoimme Seniorin kanssa. Kun pääsimme pulloista eroon, alkoi matkanteko helpottaa, mutta matkaa oli silti vielä vaikka kuinka paljon. Onneksi sää oli puolellamme, joten askel taittui melko rivakkaan.
Takaisin tullessa meillä oli ahkiot, joita olimme lähteneetkin hakemaan. Emme unohtaneet matkalla! Kuitenkin, kun lähdimme tarpomaan kohti keskustaa, lumisade oli yllättänyt. Ei mikään mahdoton, mutta sen verran että vähän lässäytti tunnelmaa. Heti parkkipaikalta pois päästyämme alkoi ahkioilla perseily. Siellä oltiin jalkakäytävällä kättä jalkaa kohti taivasta. Sen jälkeen tuli kilpaa vetämistä, joka johti meidän poikien letkotteluun pulkissa, sillä välin kun tytöt hoitivat kävelyn. On niilläkin papua.
Matkalta ostimme tarpeet tehdä tortilloja, joilla palkitsisimme itsemme rankan matkan päätteeksi. Näin teimme, jonka jälkeen minun piti samoilla lämpöisillä lähteä ystäväni tupareihin. Olin poikki, mutta kun sain hieman promillea suoneen, alkoi menojalka vipattaa. Jälleen selvisin pienellä tärinällä seuraavana päivänä.
Backpack is all that he knows
Loppukuusta söimme ns. viimeisen aterian Seniorin kunniaksi. Seniori oli muuttamassa pois. Seniori asui kanssamme kuukauden. Silti jokainen meistä ystävystyi Seniorin kanssa todella hyvin. Tilaisuudella oli siis oma harmillinen puolensa, mutta teimme siitä silti iloisen tapahtuman. Olihan Seniori jäämässä Jyväskylään, ja uusi kämppäkin löytyi aivan täydelliseltä paikalta! Asuntomme toisesta päästä on nimittäin näköyhteys tähän uuteen asumukseen.
Jälleen kerran tortilloja, sekä läjä yllätyksiä viimeisen illan kunniaksi, tietenkään muutamaa jekkua unohtamatta. Se oli hyvä ilta.
Samasta maljasta myrkyt ja mehukatit
Sitten heti maaliskuun alusta saapui toiset tuparit. Nyt oli Juniori messissä. Muutto hoidettiin torstaina kuin pomot ja lauantaina oltiinkin jo valmiita juhlimaan! Tällä kertaa ei ollut etkoilua tai mitään muutakaan sivubisnestä, vaan suoraa tykitystä nestemäisessä muodossa. Siltikin ihmisiä ilmaantui paikalle jälleen yli toistakymmentä. Meidän bileet rokkaa.
Taaskaan ei saatu aikaan mitään mullistavaa kommellusta tai muutakaan mainitsemisen arvoista, muuta kuin sen, että kutsulista oli muutamilta osin hieman yllättävä ja ehkä vaivaannuttavakin, mutta eihän se mitään estänyt. Kikkailtiin ja laitettiin keittiöön kamera tallentamaan tapahtumia joka kymmenes sekunti. Bileet alkoivat kuuden jälkeen ja loppuivat herra ties milloin, mutta kuvia kertyi vajaa kolmetuhatta. Plus siihen lisäksi vielä ne noin viisisataa jotka oli otettu toisella kamerallani. Kyllä siinä oli selaamista kerrakseen... Mutta muutamia hyviä räpsyjä kortille tallentuikin.
Ilta jatkui taas keltä minnekin, itse menin luottoporukalla Freetimeen, jonka anti oli sitä mitä siltä odotinkin. Tosin se joku ilmeisesti uusi Angry Birds -possujuoma oli todella karmivaa. Nimensä veroista, possuille se voisi kelvata. Ei pahalla. Taas yksi esimerkki ylituotteistamisesta vihaisten lintujen osalta.
Mäkkärin yösafkat haltuun ja kotiin nukkumaan. Olo oli aamulla seesteinen kun herätettiin aivan ilman syytä liian aikaisin ja sitten vielä alettiin popittamaan päälle. Viereisessä huoneessa ei yöpynytkään se kenen luulin siellä yöpyneen... Onneksi sohvapöydällä minua tervehti puolikas Big Bacon -hampurilainen. Olin taas onnellinen.
To scream without a sound
Kun edellisten juhlien siivo oltiin saatu selvitettyä, tuli taas uudet poikkitieteelliset. Onneksi tupareissa oli ihmiset lahjoittaneet sohvapöytäni täytteeksi alkoholillisia juomia, joita pääsin nauttimaan muiden seurassa, sillä enhän muuten olisi täällä kestänyt. Ei ollut missään vaiheessa tarkoitus edes osallistua koko tapahtumaan. Mutta niin vain kävi, että taas oli tupa täynnä voimajuomaa hamuavia entisaikojen nuorison irvikuvia, jälleen kerran yli sen parinkymmenen. Kolmannet karkelot, ja kolmas kerta kun asunnossamme on käynnissä jyväskyläläisopiskelijavastine Mardi Gra'alle (varma taivutusvirhe, korjatkaa!).
Tällä kertaa tosin alkoi jopa tapahtuakin. Kolmessa eri huoneessa soi kolme eri musiikkityyliä, joten asetelma oli kuin yökerhossa. Äänenpainekin oli verrattavissa (ilmeisesti), sillä me asumme neljännessä kerroksessa ja kuudennesta kävi joku kyttäri valittamassa ettei tämän rapun elämä ole ollut entisensä meidän muuttamisen jälkeen. No, jos tässä on ennen asunut reilusti yli keski-ikäisiä ihmisiä, ei voi olettaa, että neljä opiskelijaa vain istuisivat hiljaa kiikkutuoleissaan kutomassa sukkaa tai pannunalusia Yle Suomen pauhatessa taustalla, tehden illalla tietä Kauniille ja rohkeille. Eikä kellokaan ollut kuin vasta puoli kymmenen.
Tietenkin olimme asiallisia ja hiljensimme musiikkia tuntuvasti, jopa sammutimme jostain huoneesta. Porukka oli pikkuhiljaa muutenkin alkamassa lähteä, mutta nyt se tapahtuma sai hieman puhtia. Kello oli silti yli yhdentoista, kun viimeisetkin olivat häipyneet. Toisaalta, olihan se ihmismääräkin aika kunnioitettava.
Poikkeuksellisesti vain yksi asunto yhdeksän vahvuudesta poistui ravitsemusliikkeeseen jatkamaan iltaa oman entouragensa kanssa. Muut jäivät nukkumaan kuin vauvelit. Kunnes...
Miespuoliset lukijat, oletteko kuulleet myyttiä siitä, että tytöt puhuvat asioista keskenään? Naispuoliset lukijat, voitteko vahvistaa tämän? Näin nimittäin on. Voi herranjumala, näin on. Aiheista en sano mitään, eikä niillä ole mitään väliä, sillä oli se sitten mikä tahansa, saadaan siitä kalabaliikkia aikaiseksi. Joskus se on todella ylitsevuotavaa kuunnella sivusta sitä pulinan määrää, mutta olen löytänyt siitä kiehtovan puoliskon. Koska yritän olla rikkomatta yksityisyydensuojaa, en kuuntele mistä he puhuvat, mutta hyvin usein on vaikea silti olla kuulematta, että nyt taas poristaan. Muutamia keissejä olen kylläkin ilennyt hieman havainnoida, ja joihinkin minut on päästetty sisään. Halusin tai en.
Kiehtovaa tämä kaikki on siinä mielessä, että jos jossain, niin tässä huomaa eron miesten ja naisten hengenlahjoissa. Tai oikeastaan, enpä poljekaan omaa sukupuoltani yhtään syvemmälle suohon kuin missä se jo on. Ei puhuta hengenlahjoista, vaan lähinnä niiden tuotoksien ulosannista. Nimittäin suomalainen mieshän ei puhu eikä pussaa, perkele. Ei siitä varmaan kyllä haittaa olisi, vaikka niin tekisikin. Ehkä tämän myötä opin itsekin joskus vielä sanomaan sanottavani.
Naiset analysoivat. Tekoja mietitään ja myönnytellään tai vastustetaan, riippuen siitä kuka on tehnyt, mitä ja milloin. Joskus naiset myös tuomitsevat, mutta antavat myös mahdollisuuksia, sekä hieman siimaa. Mutta auta armias, jos et käytä näitä avuja hyödyksesi. Olet taso, joka on kiertynyt itsensä ympäri akselinsa suuntaisesti. Eli ruuvattu, screwed, kusessa. Tosin olet sitä jo puolimatkassa, jos olet päästänyt itsesi tähän tilanteeseen.
Älä koskaan ota naisia selviönä. Älä koskaan tee kauheuksia heille, sillä heillä on aikamoinen tukiverkko, siinä missä itselläsi on vain jääkaapillinen kylmää kaljaa sekä televisio. On jo riittävän paha, että saat paskaa niskaan yhdeltä, mutta hyvin äkkiä voi ruveta ropisemaan muiltakin suunnilta. Naisten verkosto on kuin hämähäkin seitti. Vaikuttaa heikolta, mutta on suhteessa lujempaa kuin teräsvaijeri.
Ontuva metafora.
Elämä näiden toisen sukupuolen edustajien kanssa on jatkuvaa oppimista. Siihen täytyy vain suhtautua oikealta kantilta. Välillä tosin kun kuulee saman asian käytävän läpi kymmenettä kertaa, alkaa itkettää. Ja ne kyyneleet ovat verta.
My friends say I should act my age
Muistatteko vielä ne pulkat, eli ahkiot jotka haimme? Ne ovat päässeet käyttöön. Sen melkein kuukauden ne lojuivatkin varastossa lähes käyttämättöminä, kunnes toisten tupareiden jälkeen oli niin hunajainen keli, että läheinen Harju suorastaan huhuili Junioria ja minua laskemaan jäisille, auringon siloittamille rinteilleen. Niinpä krapulaa uhmaten ja sydän pamppaillen säännöllisen epäsäännöllisesti puin päälleni rintavaljaat kameraani varten ja vaaleanpunaiset pulkat kourassa nousimme mäen harjalle.
Oh yes, tilanne oli kaapattava liikkuvan kuvan muotoon, kovimmat eläjät ovat näitä koosteita jo nähneetkin. Niitähän on kaksi yhteensä kahdelta eri kerralta, vaikkakin tähän mennessä olemme käyneet jo neljä kertaa laskemassa viikon sisään. Joka kerralla kameroiden kanssa. Kolmas video alkaa tässä piakkoin olla työstön alla ja uutta matskua kuvaamme, kunhan ensin toivumme vanhoista vammoistamme. Vanhuus ei nimittäin tule yksin. Enää ei ole niin kumista tehty kuin ennen. Ekalla kerralla mentiin reikä päässä, mutta se meni krapulasta johtuvan arviointikyvyn puutteen piikkiin. Sen jälkeen on ollut rannetta, kättä, jalkaa, persettä ja selkää kipeänä. Tällä hetkellä kierrossa on molemmilla olkapään kivut, Juniorilla jalka vielä jonkin verran hellänä ja itselläni pieniä kipuja kyykistellessä.
Kalustoakin olemme uskaltaneet uusia. Pinkit ahkiot ovat historiaa (toinen ihan oikeasti, ollaan oikeesti pahoillaan!). Nyt tilalla on teräsjalaksin varustettu pulkka sekä tämän ikäiselle ja kokoiselle liian vaaralliseksi todettu vanha Stiga paremmin tähän tarkoitukseen sopivaksi tuunattuna.
Vaikka tähän postaukseen ei pitänyt tulla visuaalisia avuja, on minun pakko tehdä poikkeus tähän loppuun. Erään meitä rinteessä jututtaneen mummon sanoin: "Sinähän lensit kuin ohjus!"
